Lapsuuden paikka

Mummolan terassilla joskus 1972

Kävin katsomassa lapsuuden mummolaa. En ollut käynyt siellä 33 vuoteen. Isovanhempieni talo oli tietysti maagisesti pienentynyt sitten lapsuuden. Eniten oli kutistunut piha. Muistoissani se on todella suuri, siellä riitti tilaa leikkiä ja pelata. Olin tyytyväinen, että pihassa oli leluja ja leikkimökki: isoäitini rakasti lapsia, ja olisi varmasti onnellinen jos kuulisi, että hänen vanhassa kodissaan asuu pieniä ihmisiä.

Paikkoihin liittyy voimakasta nostalgiaa. Sana nostalgia tulee kreikan sanoista kotiinpaluu ja tuska – miten osuvaa. Mummolani oli täydellisen hyvä paikka, maailman paras. Isovanhemmat olivat superrakkaita. Heidän luonaan oli täydellinen turva ja rauha. He olivat myös hirveän hauskoja ja oikeasti läsnä, kun olimme käymässä.

Muisti on kiinnostanut minua teini-ikäisestä asti. Miksi muistamme sen mitä muistamme? Parikymppisenä ällistyin, kun eräs ystäväni sanoi, ettei muista lapsuudestaan kuin kaksi tapahtumaa. Itse muistan niin paljon, että se uuvuttaa. Viime aikoina olen ilman erityisempää syytä ajatellut lapsuuden Elantoa. Ei ihme, että se jäi mieleen, käytiinhän siellä äidin kanssa satoja, jollei tuhansia kertoja. Muistan missä mikäkin oli, muistan missä kohtaa oli hennapaketti, jonka äiti osti säännöllisin väliajoin – muistan senkin, miltä hennapaketti näytti. Muistan muoviset läpyskät, joilla hedelmäpussit suljettiin. Ne olivat pastellinvärisiä ja äiti piti rotia, etten ottanut ylimääräisiä läpysköjä leikkiä varten. Muistan millaisia paperinukkeja oli hunajamuropaketissa.

Tänään kävin vanhalla Heikintorilla. Muistan, että siellä oli iso paperikauppa, josta isäni ja äitipuoleni ostivat joka vuosi nättejä lyijykyniä ja pyyhekumeja veroilmoituksen tekoa varten. Kuulemma helpotti vähän, kun oli kivat välineet. Muistan vielä millaisia kyniä he ostivat: Caran D’Ache-lyijykyniä, jotka oli maalattu sateenkaaren väreillä ja toisessa päässä oli punertava pyyhekumi. Muistan sen ostosreissun, kun pikkuveljelle ostettiin Heikintorin yläkerran vaateliikkeestä hieno Lahden MM -kisojen neulepusero, joka oli muistojeni mukaan karkeaa akryyliä.

Suomen museot online (kuvakaappaus)
Lapsuudestani ei ole paljoa valokuvia. En tiedä, miten nykylasten muistamiseen vaikuttaa se, että heistä otetaan tuhansia kuvia. Tai kuulemma otetaan – en tiedä siitä mitään, koska kuvaan digikameralla samalla tavalla kuin analogisella, aivan kuin kalliita filmiruutuja pitäisi edelleen säästellä. Minulla ei siis ole lapsistani tuhansia kuvia.
Lapsuuden mummola ei ole kaukana nykyisestä kodistani. En tiedä, miksi sinne meneminen tuntui vaikealta. Ehkä siksi, että se oli ihana paikka, ja nyt siellä elää joku muu. Isovanhempiakaan ei enää ole. Olen silti tyytyväinen, että menin.

Kommentit (2)
  1. Joululainen
    4.3.2015, 19:04

    Tiedän todellakin nuo kurkkuunjuuttuvat nostalgiatuntemukset. Kun jokin on lopullisesti mennyttä, vaikka fyysinen paikka olisi vielä olemassa. Minäkin olen aina muistanut ”liikaa”. Ihan lähivuosina muisti on kuitenkin armeliaasti alkanut väsymyksen ja minkä lie seurauksena sopivasti sumentua 🙂

  2. Laura Honkasalo
    6.3.2015, 14:20

    Useinhan tosi vanhat ihmiset muistavat parhaiten nimenomaan lapsuuden asiat ja kokemukset. Saa nähdä miten käy!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *