La voix du silence

Kun on yksin lasten kanssa, iltakirjoittaminen ei ole mahdollista. Nyt he ovat viikonlopun isällään, joten olen viettänyt kirjoitusiltoja. Välillä kuvittelen, että kirjoitan parhaiten juuri iltaisin. Parhaimmillaan kirjoittaessa pääsee lähelle sitä tilaa, joka oli pienenä, kun unohti ajankulun ja uppoutui leikkeihin tunneiksi – onkohan se sitten flow?

Kirjoittaessa kuuntelen usein samaa biisiä pakkomielteisesti aamusta iltaan. Nuorena ajattelin, että Simon & Garfunkelin Sounds of Silence oli aika kamala, niin siirappisen kaunis. Kummasti se kolahtaa nyt keski-ikäisenä. Ehkä jokin hormonijuttu.

Ranskalainen versio on melkeinpä parempi, Marie Laforet’n ääni on ihmeellisen raadollinen.

You Tubessa on myös söpö Suomi-versio, Ami Asplundin tulkinta.

Tänään huomasin, että Juha Itkosen uusi romaani Ajo kertoo osittain samasta vuodesta kuin oma romaanini. Hassu sattuma. Minulle 1966 on tärkeä vuosi (tosin synnyin vasta 1970), koska silloin tapahtui niin paljon. Tuli minihame, ”polvi otti poven paikan”, USA ja NL touhottivat avaruuteen vuorotellen. Vietnamissa, Namibiassa ja Somaliassa sodittiin, Intiassa oli nälänhätä. Nuoriso alkoi liikehtiä, vanhat käytössäännöt ja sovinnaisuussäännöt kumottiin. Maailma muuttui kertarysäyksellä. Moni asia, joka vaikuttaa edelleen, pantiin alulle juuri vuonna 1966.

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *