Kirjailijan työhyvinvoinnista

Otavan mainos, 1926
Osallistuin eilen Kirjailijaliiton järjestämään työhyvinvointipäivään. Kirjailijaliitto on viime vuosina ollut riemastuttavan aktiivinen ja järjestänyt useita erittäin hyödyllisiä tilaisuuksia, joissa on ihanan kodikas tunnelma.
Tilaisuudessa käsiteltiin Heli Ansion ja Pia Hounin tutkimusta Taiteilijan työ.(Tutkimukseen voi perehtyä täällä.) Tutkimuksesta käy ilmi, että kaksi kolmasosaa kirjailijoista pitää työtään rasittavana – se on enemmän kuin muilla ammattialoilla. Vaikuttavia tekijöitä ovat esimerkiksi yksinäisyys ja eristyneisyys, taloudellinen epävarmuus, arvioiduksi tuleminen sekä työyhteisön ja työtilan puuttuminen.
Ennen esitelmää ennen ollut oikeastaan tullut ajatelleeksi, että työtilan puuttuminenkin voi stressata. Minulla ei ole rahaa kodin ulkopuoliseen työhuoneeseen, sillä asuinalueellamme ei ole sellaisia työhuonekollektiiveja kuin esimerkiksi Kalliossa. Kotona ei ole ylimääräistä tilaa, eikä kirjoituspöytäni mahdu muualle kuin makuuhuoneen nurkkaan. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että makuuhuoneen pitäisi olla varattu vain nukkumiseen ja lepoon, mutta minkäs teet. Fyysiseltä kannalta omaa työhyvinvointiani on lisännyt huomattavasti se, että sain ystävältäni upouuden työtuolin. Se on lähestulkoon poistanut akuutit niska-hartiaseudun ongelmat. Oma osansa on toki kuntonyrkkeilyllä, jonka aloitin viime syksynä. Se on parasta vastapainoa päätetyöskentelylle!
1926
Esitelmässä tuotiin esiin myös kykyjä, joita taiteilijan työssä tarvitaan. Tärkeimmäksi tehtäväksi vastaajat mainitsivat kyvyn arvioida omaa työtään. Ansio ja Houni pitivät tärkeänä, että taideopetuksessa, eritoten draaman kirjoittamisessa, annettaisiin työkaluja tähän. Kuulemma jotkut nuoret dramaturgit pyytävät liian kärkkäästi ulkopuolista mielipidettä tekstistään, koska kyky itsearviointiin on puutteellinen. Tajusin, että se on puuttellinen myös omalla kohdallani, mutta toisin päin: heitän helposti kaiken roskiin. Nyt työn alla olevasta romaanista olen heittänyt roskiin parinsadan liuskan köntin jo kolme tai neljä kertaa. Näin olen toiminut aina. Yhtäkkiä tulee olo, että oma teksti on hengetöntä ja pinnallista. Kirjoituskoneaikoina saatoin polttaa kaiken takassa.
Taiteilija tarvitsee myös kurinalaisuutta ja kykyä hallita omaa ajankäyttöään. Siitä nouseekin mielestäni tietty ristiriita: vaikka tiedän, että luovaa kirjoittamista ei voi harjoittaa samoin kuin vaikkapa kampaajan ammattia (mikä ei tarkoita, etteikö kampaajankin työpäivä voisi olla lyhyempi), poden syyllisyyttä, jollen istu pöytäni ääressä seitsemän tuntia päivässä. Se on älytöntä, koska hedelmällisempää voisi olla vaikka lähteä kävelylle, jolloin luovuus saisi hyrrätä itsekseen ja ideat muhia. Olen joutunut kierteeseen, jossa pakotan itseni istumaan koneella koko päivän, mutten kuitenkaan saa mielestäni tarpeeksi aikaan. Tyhjä tila, jopa joutenolo, on luovuudelle tärkeää, mutta luterilainen työmoraali tekee hankalaksi sen, että varaisi työpäiviin tyhjää tilaa.
Saimme tehtäväksi miettiä, mikä omassa työssä uhkaa hyvinvointia. Taloudellinen epävarmuus on itsestään selvä asia, jota sitä emme saaneet laittaa listaan. Minulle tulivat nopeasti mietittynä mieleen seuraavat seikat:
Sivutyöt. Taiteellista työtä on pakko rahoittaa muilla töillä. Minulla jää apurahasta käteen noin 1500 €/kk. Sillä pitäisi elättää kolme ihmistä. (Olen totta kai mielettömän kiitollinen siitä, että valtio maksaa minulle kuukausittain apurahaa.) Tosin sivutyötkin ovat olleet viime aikoina kiven alla!
Työn tekeminen kipeänä. Kuten freelancerit, kirjailijatkaan eivät voi koskaan pitää sairaslomaa tai sairastaa rauhassa. Toki monissa muissakin ammattiryhmissä, varmasti esimerkiksi pienyrittäjien piirissä, töitä joutuu tekemään sairaana. Se on silti väärin. Rahaa ei (sivutöistä) tule, jos ei tee töitä, vaikka sitten kuumeessa.
Yksinäisyys. Minulla on toki onneksi pikku kämppikseni, olisi varmasti vielä yksinäisempää olla yksinelävä kirjailija. Silti – kumma kyllä – aikuinen kaipaa myös yli kymmenvuotiaiden ihmisten seuraa! Kun tulot ovat pienet, rahaa lapsenvahtiin ei ole, eikä sukulaisia raatsi aina vaivata. Yksinäisyys riivaa tietysti eniten sillä tavalla, ettei voi jutella kenenkään kanssa oman työn paineista ja vaikeuksista, tai iloistakaan.
Olen yhä varmempi siitä, että monet alan ongelmat ovat taloudellisia. Jatkuva rahanpuute ja siihen liittyvä nöyryytys pilaa liian monta uraa ja yhteisöä.”
Heli Ansio & Pia Houni: Taiteilijan työ (Työterveyslaitos, 2013)
Vertailu muihin. Kuten tutkimuksessakin kävi ilmi, kilpailu apurahoista asettaa kollegat toisiaan vastaan. Kirjailijoiden määrä kasvaa, apurahojen määrä taas ei muutu mihinkään. Suomessa ollaan kyllä valmiita tukemaan lehdistöä miljoona-avustuksilla, mutta kirjailijoille rahaa ei näytä riittävän. Olen miettinyt kateutta viime aikoina paljon, onhan se aika häpeällinen tunne. Iloitsen kyllä, jos kollega saa apurahan tai pääsee palkintoehdokkaaksi, mutta kateutta on mahdotonta estää. On mahdollista olla samaan aikaan iloinen ystävän puolesta sekä kateellinen. Uskon, että kirjallisuuden kentällä kateus ja kilpailu ovat jossain määrin haitallisia ihmissuhteille. Entäpä jos insinöörit joutuisivat kilpailemaan keskenään siitä, että jollekin maksetaan palkkaa ja toiselle ei? Tuskinpa se parantaisi työpaikan ilmapiiriä!
Käsitys omasta turhuudesta. Tähän vaikuttaa moni osatekijä, yksinäisyyskin. Romaanin parissa puurtaa yksikseen useita vuosia. Kukaan ei taputa selkään ja sano, että hyvä homma, jatka samaan malliin. (Tosin eipä se nyt yleensä ole suomalaisissa työpaikoissakaan tapana.) Yhteiskuntamme on mielestäni erittäin taidevihamielinen. Apurahat ovat paljon pienempiä kuin muissa pohjoismaissa. Silti niistä louskutetaan joka puolella. On kuulemma väärin, että jotkut elävät veronmaksajien rahoilla ja tekevät aivan turhaa työtä. Taiteeseen käytetyt tuet voisi panna vanhustenhoitoon. Tietenkään kukaan ei mieti sitä, miten paljon rahaa kilpaurheilun tuemiseen käytetään. Onko siinä mitään järkeä?
Taiteilijuus katsotaan kutsumustyöksi. Kirjojen kirjoittaminen on kivaa, joten miksi siitä pitäisi vielä maksaa? Sitä paitsi kuka tahansa osaisi kirjoittaa kirjan, jos vain haluaisi – sen kun kirjoittaa. Toisaalta, kuka kirjoja edes tarvitsee nykyaikana, kun on muutakin viihdykettä? Taiteen ja viihteen pitäisi olla sitä paitsi kaikille ilmaista, tekijänoikeusjärjestöt haluavat vain estää sen, että ihmisillä on kivaa.
En tiedä, miten saisin itseni uskomaan, että olen Suuri Taiteilija, jolla on Tärkeää Sanottavaa. Yksinäisyydessä käsitys omasta turhuudesta tietysti paisuu. Tilaisuudessa kävi ilmi, että monella on sellainen kokemus, ettei kustantaja edes muista kirjailijansa olemassaoloa. Itse olen sitä mieltä, että pienikin muistaminen, vaikkapa kahvihetki oman toimittajan työhuoneessa, antaisi paljon virtaa työhön. Kävi myös ilmi, että jotkut kirjailijat joutuvat odottamaan kustannuspäätöstä vuosia. Se on kohtuutonta, kysehän on kirjailijoiden työstä ja toimeentulosta!
1946
Kollegani JP Koskinen oli tehnyt oman, vapaamuotoisen tutkimuksen siitä, mitkä asiat kirjailijoita stressaavat. Yksi asia, joka on tullut ennenkin esiin kollegoiden kanssa jutellessa, on kirjailijoiden kastijako. Kustantajien edustajat kyllä vakuuttelevat, että myös pienilevikkinen laatukirjallisuus on tärkeää, sen tekijät ovat merkityksellisiä kustantamolle ja niin edelleen. Arjen tasolla tämä kuitenkin näyttäytyy toisin. Monella kollegalla on sama tunne: muutama bestseller-menestyjä saa kustantajan kaiken huomion. Markkinointiosasto satsaa kaiken energiansa heihin, muita ei markkinoida – onko sitten ihme, jos kirjat eivät myy?
Kirja on kriisissä, kuten Tuula-Liina Varis kirjoittaa täällä. Omasta mielestäni tosin kriisissä on suomalainen sivistys. V.A. Koskenniemi kirjoitti 1930-luvulla, että Suomessa sivistys valuu pikkuhiljaa yläluokista alempiin kansankerroksiin – mahtaisi ukkoa itkettää, jos eläisi nykypäivänä. Koululaitos kurjistuu, taide on kansalaisten mielestä turhaa, kirjoja ostetaan vähemmän, sivukirjastoja lakkautetaan, kirjastojen määrärahoja leikataan ja jotkut pitävät historian opetustakin turhana.  Oopperaa ja tanssitaidetta ei nyt ainakaan saisi tukea. Rakennus- ja kuvataiteen suhteen jokainen on asiantuntija, mistään ei tarvitse enää ottaa selvää, eikä perehtyä mihinkään. Suomessa on aina naurettu amerikkalaisille, jotka eivät kuulemma tiedä, että Maa kiertää Aurinkoa. Pian olemme varmaan samassa tilassa sivistyksen suhteen.
Mielestäni perisuomalaista taidevastaisuutta voisi vähentää jo koulutuksen avulla. Suomalainen koulu on aina ollut luonnontiedepainotteinen – tosin nyt matematiikan osaaminenkin kuuluu romahtaneen. Yhteiskunnassamme arvostetaan teknologiaa yli kaiken, muissa pohjoismaissa taas kulttuuria.

Olen nyt työskennellyt neljän vuoden ajan ”vapaana” kirjailijana ja huomannut, että Suomi on erittäin pieni maa, jossa luetaan paljon mutta ei osteta kirjoja tai muuten tueta kirjailijoita niin paljon, että kirjailijan toimeentulo olisi edes kohtuullinen.”

Heli Ansio & Pia Houni: Taiteilijan työ (Työterveyslaitos, 2013)
Miksi kukaan sitten tekee henkisesti ja fyysisesti rasittavaa yksinäistä työtä, josta ei makseta juuri mitään? Siksi tietysti, että kirjoittaminen on ihanaa. Kun se sujuu, pääsee flow-tilaan, jolle ei mikään nousuhumala tai muu autuuden tila vedä vertoja. Kun se ei suju, se turhauttaa, mutta pakottaa ongelmanratkaisuun, joka tuottaa huikeita onnistumisen kokemuksia. Ja kun tavallinen lukija pysäyttää kadulla ja kertoo kirjan merkinneen hänelle paljon – voiko enempää toivoakaan?
Otavan mainos, 1926
PS: Totta kai olen sitä mieltä, että myös muissa ”kutsumusammateissa”, kuten terveydenhuoltoalalla, pitäisi maksaa kunnon palkkaa.
Kommentit
  1. 1

    Anonymous sanoo

    Voisi myös muistaa, että kirjailijat kirjoillaan edistävät terveyttä, ennen kaikkea mielenterveyttä. En tiedä, missä itse olisin ilman kirjoja ja kirjastoja. Kirjasto on paras apteekki, ja kirjat mitä parhain lääke. Lämmin kiitos!

    T. Ilona

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *