Kirja

Lähetin seuraavan romaanin käsikirjoituksen kustantajalle, sopimuskin on jo työpöydällä ja kirja ilmestyy maaliskuussa 2015. Minulta kysellään kovasti, mistä romaani kertoo, mutta tuntuu vaikealta selittää sitä, aivan kuin jokin lumous rikkoutuisi! Nuorena tapasin ajatella, että kun kirjailijalta kysellään keskeneräisestä teoksesta, se on oikeastaan yhtä törkeää kuin jos joku alkaisi tivata, että millä tavalla tykkäät masturboida. Mielestäni ihan yhtä yksityinen juttu!

Edellinen romaanini ilmestyi 2009, mikä on usein (siis joka päivä) hävettänyt. Miten voin olla näin hidas! Olen toki tässä välissä julkaissut kaksi tietoteosta sekä useamman romaanikäännöksen. Romaanin tekeminen on minulle muutenkin hidas prosessi ja nyt oli lisäksi täysin ”puun takaa” tullut yllätysero, sitä seurannut puolen vuoden sairasloma masennuksen ja työkyvyttömyyden takia, taloudelliset vaikeudet, sopeutuminen yksinhuoltajaäidin elämään, pienet lapset ja sen sellaista. Välillä olin varma, etten saa romaaniani ikinä valmiiksi, etten enää koskaan kirjoita mitään, enkä kykene mihinkään muuhunkaan, kuten vaikka leivän voitelemiseen.

Olen ollut välillä ulalla oman romaanini kanssa.

Oma haasteensa sekin, että olen kirjoittanut menneestä aikakaudesta. Fiksuna ihmisenä valitsin aikakauden, jolloin eläneet henkilöt ovat vielä olemassa, eli 1960-luvun. Olisi varmasti tavallaan helpompaa kirjoittaa vaikka keskiajasta, koska silloin kukaan ei pääsisi sanomaan, että ”ei mun nuoruudessani kyllä tolla tavalla ollut”. Olen tehnyt valtavasti taustatyötä, ja toisinaan taustatutkimus meinaa tietysti viedä kokonaan mennessään. Olen huomannut, että lähimenneisyydessä on paljon asioita, joista ei ole helposti saatavilla tietoja. Esimerkiksi Keimolan moottoristadionista oli yllättävän vaikea löytää tietoja – löytyy kyllä tiedot siitä, kuka ajoi, koska ja millä autolla, mutta ei tunnelmasta tai siitä, millaista syömistä yleisölle oli tarjolla.

Olen perehtynyt myös suomalaisiin vesitorneihin. 1960-lukuhan oli vesitornien kulta-aikaa. Silloin rakennettiin paljon sienen muotoisia vesitorneja ja niissä on usein hyödynnetty suomalaista huippuosaamista esimerkiksi betonirakentamisen suhteen. Sattumalta samaan aikaan vesitornitutkimusteni kanssa käytiin netin Lauttasaari-ryhmissä kinaa siitä, pitäisikö Larun vesitorni suojella vai ei. Tornihan on nyt päätetty purkaa, koska sen korjaaminen tulisi liian kalliiksi. Purkamista puoltavien lauttasaarelaisten yleisen argumentti on kuitenkin tuntunut olevan, että torni on ”tosi ruma”. Tämä on minusta häkellyttävä näkökulma. Ei rakennusperintöön voi suhtautua niin, että säästetään vain ”kauniit” rakennukset. Lauttasaaren vesitorni oli esimerkiksi ensimmäinen rakennus Suomessa, jossa betoni esijännitettiin. Kartion seinämiä valettiin usean vuorokauden ajan tauotta. Roihuvuoren vesitornia rakennettaessa puusepät valmistivat kartion valumuottia kymmenen kuukautta.

Kirjoittaessa olen myös miettinyt, miksi arkkitehtejä ihaillaan, mutta rakennustekninen osaaminen jätetään huomiotta. Suhtautuminen Lauttasaaren vesitorniin on hyvä esimerkki. Jos sen olisi suunnitellut sankariarkkitehti, suojeluun olisi luultavasti riittänyt enemmän motivaatiota.

Vesitornit ovat romaanissani toki vain sivuosassa. Muita teemoja on suomalaisten perinteinen, synkeä uskonnollisuus, joka tuntuu nykynäkökulmasta melkein depressiiviseltä. Naisen aseman muutos, sekä yhteiskunnan murros 1960-luvulla. Romaanini henkilöt eivät tosin ole mitään kulttuuriradikaaleja, vaan päinvastoin poroporvallisia.

Tällä hetkellä olo on vähän haikea ja kuiviin puserrettu. ”Kullakin asialla on määrähetkensä, ja kaikella työllä taivaan alla on aikansa”, kuten Salomon Saarnaaja osuvasti ilmaisee.

Kirjoittaessa kuuntelin ainakin miljoona kertaa tämän.

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Heh. Ei 60-luvulla varmaan kovin kummoista tarjoiltu. Keimolan juhannushiihdon YouTube-videolla näkyy nakinmyyjä. Ehkä joku F1-foorumin ”äijä” olis suostunut muistelemaan… http://www.f1-forum.fi/vb/showthread.php?t=9785&page=2
    Mutta tokihan olet nämä kaikki jo tutkinut. Mielenkiintoinen taideprojektin tulossa Keimolan pyöreään valvontatorniin. Ja asuinalueen kadut osin noudattavat vanhoja ratalinjoja. Odotan kirjaa uteliaana (nimimerkilläni uskollisena :D). Sait jo tällä raotuksella tutkimishaluni heräämään!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *