Kadonneen vaimon mysteeri

Rakastan jännitysromaaneja. On ihanaa, kun on pakko lukea eteenpäin niin, että kaikki muu unohtuu. Vaikka tietäisi, että aamulla väsyttää, kirjaa ei voi panna pois käsistään. Viime vuosina on vain ollut entistä vaikeampaa löytää hyviä jännitysromaaneja tai dekkareita. Koska ne saattavat myydä miljoonia kappaleita, kaikenmaailman yrittäjät rynnivät apajille. Olen kyllästynyt eritoten ruotsalaisiin dekkareihin. Ne ovat dekkareiden Ikeaa. Kaiken lisäksi kirjoittaja on yleensä kaunis viiden lapsen äiti, joka työskentelee dekkaristin uran ohella lakimiehenä ja on remontoinut omin käsin kauniin puutalon Skånessa. Plääh!

Suurin osa jännityskirjoista pelaa samoilla elementeillä, joista valtaosa on epäuskottavia. Kun ei keksitä muutakaan loppuratkaisua, paljastuu että syyllinen on epäinhimillinen psykopaatti, täysi seko. Hän saattaa suunnitella murhan ja kidutuksen erittäin huolellisesti. (Tosielämässähän murhaaminen on yleensä sitä, että joku iskee toista kännipäissään leipäveitsellä.) En myöskään jaksa lukea kidutuspornoa. Varsinkin naisdekkaristeilla tuntuu olevan tarve näyttää, miten kovia kundeja he ovat. He kuvaavat seikkaperäisesti, miten naisia kidutetaan. Rikosromaanien murhaajat ovat kamalan uutteria. He suunnittelevat, juonivat, hankkivat vaikka minkälaisia kidutuskapineita, opiskelevat, rakentavat bunkkereita ja sellejä. Oikeassa elämässä moinen on aika harvinaista, eikä siksi kovinkaan uskottavaa.
Kidutusmässäily on yhtä puuduttavaa kuin seikkaperäiset seksikuvaukset. Se on epäuskottavaa, eikä sitä jaksa lukea. Dekkaristien vakiokalustoon kuuluu myös naiskomisaario, jolla ei mene yksityiselämässä kovin hyvin. Ja entäs pikkukaupungit, joissa tapahtuu merkillisen paljon murhia? Ahkerat murhaajat, jotka leikkelevät uhreilta päitä ja jalkoja ja raahaavat niitä esimerkiksi pitkin Gotlantia? Tai murhaajat, joilla on pakkomielle kirjan päähenkilöpoliisista, niin että he murhattuaan lähettelevät tälle korvia ja varpaita? Sangen uskottavaa.
Viime vuosina en ole edes hirveästi lukenut rikosromaaneja, koska ne ovat niin yllätyksettömiä ja vailla jännitystä. Siksi olin riemuissani, kun sattumalta tartuin Gillian Flynnin romaaniin Gone Girl (ilmestyy kesällä suomeksi nimellä Kiltti tyttö). Romaani tosin käynnistyy vähän hitaasti ja meinasin jo jättää kesken, mutten sitten jättänytkään. Onneksi.
Romaani kertoo Nickistä ja Amysta, jotka menevät naimisiin ihanan romanssin seurauksena. Amyn vanhemmat ovat rikastuneet supersuositulla lastenkirjasarjalla nimeltään Amazing Amy. Amystä tuntuu, että vanhemmat ovat vääristelleet hänen persoonaansa ja elämäänsä kirjoissaan, ja sitten rikastuneet hänen kustannuksellaan.
Pariskunta asuu alkuun Manhattanilla, kunnes he menettävät työpaikkansa. Samaan aikaan Nickin äiti sairastuu syöpään ja isä riutuu alzheimerin kourissa. Nick päättää, että pariskunta muuttaa pikkukaupunkiin, josta hän on kotoisin. Siellä Amy katoaa mystisesti. Enempää juonesta ei voikaan kertoa, sillä tämä romaani sisältää kivoja yllätyksiä ja keikauksia. Olen tosin aika hyväuskoinen lukija, epäluotettavat kertojat vievät minua kuin pässiä narussa, kun olen humpsahtanut kirjan maailmaan. Siinä on se hyvä puoli, että yllätykset vetävät minulta maton alta.
Gone Girl vei mennessään. Annoin lasten pelata liikaa tietokoneella, koska oli pakko lukea tuntikausia putkeen. Juoni oli nokkelasti rakennettu ja henkilöhahmot syvällisesti luotuja. Tykkäsin siitä, että välillä olin yhden henkilön puolella, sitten toisen ja lopulta en enää tiennyt, kenen puolella olisin tai mitä ajattelisin henkilöistä. Kukaan kirjassa ei ollut yksiselitteisesti hyvä tai paha, uhri tai syyllinen. Välillä tapahtumat olivat epäuskottavia ja kerronta notkahti goottityylin puolelle, mutta se ei oikeastaan haitannut.
Romaanissa on viety äärimmilleen se ajatus, että avioliitossakaan toista ei voi koskaan tuntea kokonaan. Mitä sitten, kun saa selville kaikki puolison pahimmat puolet? Nojaako rakkaus aina hyviin ominaisuuksiin? Romaanissa on varsin kipakkaakin tykitystä siitä, miten naiset ja miehet suhteelta odottavat. Vaikka Amyn ajatukset ovat välillä varsin äärimmäisiä, ne saavat ajattelemaan myös omaa suhtautumista siihen, mitä puolisolta odotamme.
Gone Girl on älyttömän jännittävä romaani, joka herätti myös ajatuksia. Siinä on myös mukavaa mustanpuhuvaa huumoria. Flynn käsittelee nokkelasti sitä, miten media ja internet vaikuttaa rikostapauksissa. Ei ole väliä, onko syyllinen vai syytön, jos onnistuu tärvelemään julkisuuskuvansa niin, että suuri yleistö pitää syyllisenä.
Fiksu ja viihdyttävä jännityskirja, jossa ei ole liian raakoja juttuja. Mahtavaa!
Kommentit
  1. 2

    sanoo

    Tämä kiilaa välittömästi lukulistani kärkeen, kunhan kirja suomeksi ilmestyy. Käsittääkseni tässä piakkoin!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *