Innostuksen pilvi

Minusta on aina tuntunut, että vuodenvaihde on oikeasti nyt, kun uusi lukuvuosi alkaa. Äitinä tietysti järkyttää, että mikä koulujärjestelmää nykyään oikein vaivaa, kun minun VAUVANI on otettu toiselle ja viidennelle luokalle. Nuo palleroisethan syntyivät viisi minuuttia sitten. Muutenkin opintielle tuntuvat lähtevän yhä nuoremmat lapset, ystävien mukulat jotka olivat eilen vaipoissa.
Lapseni eivät hirveästi arvosta ilmaista koulutusta, mutta ainakin toisena kouluaamuna he lähtivät innokkaina liikkeelle. Tuntuu, että kaupungin yllä leijailee pikkukoululaisten ja eskarilaisten erittämänä energiapilvi. Tekee mieli myllätä ja uudistaa. Tähän asti se on purkautunut hävitysvimmana – olen pakannut kierrätykseen jo seitsemän isoa pahvilaatikollista. Päättelin, että jollei kotia voi uudistaa ostamalla uusia huonekaluja, kannattaa heittää vanhatkin menemään! Vapautuva tilakin uudistaa kodin tunnelmaa. Tyhjä on parempi kuin täysi.
En ole raivannut vain kaappeja, vaan myös päätäni. Avioliittoni päättyi eroon kolme vuotta sitten (minut erotettiin, en eronnut). Se oli elämäni kauhein tapahtuma. Olin varma, etten ikipäivinä selviä. Mistään – edes leivän voitelemisesta. Eiliset uutiset saivat tietysti miettimään taas kerran sitä, miten lamaannuttava, tappava asia masennus on. Siihen ei auta raha, menestys, maine tai ihailu. Päinvastoin: valtava menestys luo musertavat paineet toistaa sama, vuodesta toiseen. Ei ihme, että mielenterveyden häiriöt ovat (kuulemma) Hollywoodissa yleisiä.
Nyt kolmen vuoden päästä en voi muuta kuin todeta, että olen selvinnyt mainiosti. Lapset saavat masut täyteen (ainakin niinä päivinä, kun ruoka kelpaa). Heillä on kaikki, mitä he tarvitsevat. Monessa asiassa he ovat olleet paljon älykkäämpiä kuin kuvittelin. Kumpikaan ei välitä merkkitavarasta, hienoilla kännyköillä leuhkiminen on kuulemma tosi tyhmää. Mökillä he leikkivät serkun kanssa innokkaasti männynkävyillä! Pihaan perustettiin varsinainen tavaratalo, jossa valuuttana toimivat kävyt. Niitä kerättiin iso palju kukkuroilleen, varmaan 150 kappaletta. Olen siis nähnyt omin silmin, että nykylapset voivat leikkiä tosi onnellisina kävyillä!
Eron jälkeen päätin, että satsaan kaiken lapsiin. Minä en tarvitse mitään. Mielessä oli köyhä sotaleski, joka penniä venyttämällä ja kieltäytymällä kaikista omista jutuista mahdollisti lapsilleen opiskelun oppikoulussa ja paremman tulevaisuuden. Sotaleski eli tietysti ihan erilaisessa maailmassa. Nyt olen alkanut miettiä, onko kaikesta omasta kieltäytyminen jonkinlainen erikoinen itsetuhoisuuden muoto. Toki harmittomampi kuin viiltely tai heroiinin tykittäminen, mutta silti. Kolmen vuoden sisään olen käynyt kerran kampaajalla, enkä kertaakaan kosmetologilla. En ole käynyt hierojalla, vaikka kärsin niskahartiaseudun jumeista. En ole käynyt hammaslääkärissä, vaikka muistaakseni siellä piti tehdä jotain toimenpiteitä. En ole käynyt lääkärissä. En ole ostanut juuri mitään kosmetiikkaa. En ”hemmottelutuotteita”, superruokia tai seerumeita. En ole paljoa käynyt omissa menoissakaan.

Olen aina uskonut hoitoihin, olivatpa ne mitä tahansa. Kun lapset olivat pieniä, tein lehtijutun kosmeettisesta akupunktiosta. Sen luvataan olevan luonnollinen vaihtoehto injektiohoidoille kuten botoxille. Tieteellisestä näkökulmasta ei kovinkaan uskottavaa: ei ole todistettu, että kosmeettinen akupunktio toimisi, muttei myöskään sitä, että se ei toimi. Mielestäni vaihtoehtohoitojen edut ovat yleensä ihan muualla. Hoitokerran aluksi hoitaja jutteli kanssani 45 minuuttia. Kyseli miten voin, onko minulla kipuja tai vaivoja, miten nukun, arvioi kehoni tilaa kieleni värin (!!) perusteella. Kiireisen pikkulapsiarjen keskellä se tuntui ihanalta! Joku kuuntelee minua ja kysyy miten voin!


Hieronnassa mahtavaa on paitsi lihasten vetreytys, myös kosketus. Kosmetilogillakaan en ole varma, kuinka paljon vaikutusta on hoidolla ja kuinka paljon kosketuksella sekä sillä, että hoitaja keskittää kaiken energian hoidettavaan. Joitakin vuosia sitten kävin ensimmäistä kertaa elämässäni manikyyrissä, koska taloomme avattiin kynsistudio. En teettänyt geelikynsiä, vaan minulle tehtiin käsihieronta. Siitä tuli samalla tavalla rauhoittunut olo kuin lapsuusajan paijaamisesta. Välillä tuntuu, että kosketus nähdään nykyään aina jotenkin eroottisena. Mielekästä koskettamista tuntuu olevan se, että ollaan sukupuoliyhdynnässä. Sitä houkutellaan paljastavalla pukeutumisella ja kireillä farkuilla. Onneksi perheessäni on aina halattu paljon. Lasteni kanssa saatamme mennä kolmistaan istumaan ottoisäni syliin. Ystävien kesken kyllä saatetaan muodollisesti halata, mutta se on tosi kaukana nuorimmaiseni voimallisista ”halihyökkäyksistä”, joista todella saa energiaa. (Toivon, että siinä vaiheessa kun hän on minua isompi korsto, hän tajuaa vähän höllätä voimaa.)
Minulla on onneksi omasta takaa pikku halitakiaiset, joille koskettaminen, paijaaminen ja helliminen on tosi tärkeää. Kylmäävää ajatella, että moni aikuinen saa kosketusta vain maksaessaan, hierojalla tai kampaajalla. Lasten kanssa teemme ”perhevoileipiä”, sovimme kuka on kinkku ja kuka juusto, ja menemme kasaan.
Päätin, että uuden syksyn kunniaksi satsaan mahdollisuuksien rajoissa myös itseeni. Ainakin voisi antaa kampaajan saksia pois lasivillamaiseksi kuivuneet latvat. Yhtäkkiä kosmetologikin on alkanut houkuttaa. Vaikka se onkin tietystä näkökulmasta katsottuna turhamaista turhuutta, kaipaan sitä, että joku keskittyy juuri minuun. Vaikka sitten ihomatoihini!
Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Ihana teksti! Olen samaa mieltä kosketuksen voimasta! Olen joskus sanonut, että parasta lasten saamisessa on se, miten paljon saan nyt koskettaa ja olla kosketettavana. Molemmat ovat vielä niin pieniä, että lempipuuhaa on äidillä kiipeily 🙂 Ja sitten välillä muistutan itseäni siitä, että kaikkea hellyyttä ei pidä upottaa lapsiin vaan puolisokin tarvitsee osansa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *