Hitaus

Tänään on ollut sumuinen, tahmea päivä, takana huonosti nukuttu yö. Ensin en pystynyt nukahtamaan, sitten näin sellaista unta, että jouduin vahtimaan ystävääni Eeroa (2 v) kapealla vuoripolulla Italiassa. Heräsin uupuneena, sillä Eero on melkoinen menijä!
Viime aikoina olen miettinyt paljon hitautta. Olen keskittynyt romaanin kirjoittamiseen. Se tarkoittaa, että saatan istua koko työpäivän koneella ja kirjoittaa 2–3 liuskaa, joskus vähemmänkin ja tällaisina päivinä en paljon mitään. Välillä siitä tulee melkoiset tunnontuskat: kaikki kunnon ihmisethän ovat työpaikoillaan vähintään kahdeksan tuntia ja puurtavat henkeä vetämättä. Oikeaa liukuhihnaa lukuunottamatta se ei taida kuitenkaan pitää paikkaansa, sanovathan jotkut viisaat, että valkokaulustyöläiseltä saattaa mennä puolikin päivää ihan muuhun kuin työntekoon.
Tuntuu kuin meillä olisi vielä piilotajunnassa kuva entisajan emännästä, joka hoiti kymmenen lasta, lehmät ja muut työt, eikä ehtinyt istahtaa alas muulloin kuin saunassa. Tuntuu kuin minäkin yrittäisin soveltaa tuota esikuvaa romaanin kirjoittamiseen. Huono omatunto riivaa – vaikka minä sentään istun pöytäni ääressä koko työpäivän. Pitkiä toveja saattaa mennä oravien katseluun, miettimiseen tai siihen, että olla möllötän.
Tiedän, että hitaus on tärkeää luovuudelle. Kaikkialla sanotaan niin. Ideoita ei voi hoputtaa. Tekstiä ei voi pakottaa. Tyhjistä hetkistä on paljon hyötyä. Ja entäs se ikiaikainen viisaus, että kirjailija on aina töissä. Jos vaikka lähtisin tänään diskoon, sielläkin tarkkailisin erilaisia tanssityylejä ja ihmisten välistä kanssakäymistä!
Olin ilahtanut, kun luin vanhasta Kodin kuvalehden numerosta kahden kirjailijaparin haastattelun. Eritoten Olli Jalosen repliikit riemastuttivat. Joku uskaltaa oikeasti olla hidas, eikä häpeile sitä! Mahtavaa! Tosin mielestäni hitauden ei pitäisi olla kirjailijoiden yksinoikeus – monessa muussakin ammatissa olisi paljon hyötyä siitä, että asiat saisivat muhia. Sen sijaan pidetään ideariihiä, palavereita ja vetäytymisiä, joissa on pakko keksiä jotain uutta. Huh.

Anna Sillanpää: Tänään kotona, Kodin kuvalehti 14.11. 2013
Omituinen juttu on, että vaikka olisin päivän aikana kirjoittanut vain pari liuskaa ja ollut paikoillani kouluunviemisiä ja hakemisia lukuunottamatta, saatan olla illalla aivan rättiväsynyt. Joku kirjailija joskus kertoi haastattelussa, että joutuu työpäivän päätteeksi viskaamaan kaikki vaatteet pesukoneeseen, koska on kirjoittaessa hikoillut niin paljon. Ei ihme!
Romaanin teossa on kummallista myös se, että mitä omituisimmat asiat voivat saada ajatukset liikkeelle. Vähän aikaa sitten näin kävi, kun luin pankin asiakaslehteä. Jokin lause siellä sai mielikuvituksen laukkaamaan.
Kirjoitan kaikin puolin hitaasti. Ensimmäisen version romaanista kirjoitan käsin. Ajattelen hitaasti. Jokaisen romaanin kohdalla viskon useita parinsadan liuskan kasoja roskiin ja aloitan kokonaan alusta. Luen paljon taustamateriaalia – tosin sitähän voisi lukea loputtomiin, ainakin kun on kyse historiallisesta romaanista. Taustamateriaali myös imaisee sivupoluille. Löytää asioita, joista ei ole koskaan kuullutkaan. Hairahtuu lukemaan niistä lisää. Uskon kuitenkin, että ihan kaikenlainen lukeminen ja oppiminen on hyödyllistä luovuuden kannalta.
Tuntuu turhauttavalta ja itkettävältä, kun romaanin julkaisuajankohta siirtyy ja siirtyy, mutta ei sille oikein mitään voi, jos oma luova koneisto on hyvin hidas.
(Kuvat ovat kokeiluja Holgan manuaalifilttereillä)
Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *