Helmiä ja hapsuja

Olen katsonut jälkijunassa Downton Abbey– ja Boardwalk Empire -sarjoja. Hienoja sarjoja, jotka ovat kahta upeampia puvustuksen takia. Puvustuksen eteen onkin nähty vaivaa ja tärvätty rahaa. Boardwalk Empiressa käytetään osittain jopa aitoja asuja. Downton Abbeyn puvustajat taas eivät anna pestä vaatteita, jotta ne säilyttävät autenttisen ilmeensä. Keittiöpalvelijoiden esittäjät ovatkin valittaneet, että vaatteet haisevat. (Lisää autenttisuutta! Mietin kyllä, että eikö vaatteita voisi pestä paljussa tuon ajan saippuoilla?)
Dowtonin neloskaudella lady Edith alkaa itsenäistyä perheestään ja hänen garderoobinsa ilmentää samaa. Aiemmin Edith käytti värittömiä, tylsiä vaatteita, mutta neloskaudella hänen tyylinsä muuttui. Tuolloin vaikuttivat radikaalin Paul Poiret’n designit sekä taidemaailman radikaalit kuten Bloomsbury-ryhmä. Kun Edith löytää rakkauden, hän uskaltaa paljastaa hartiansa ja vähän säärtäkin. Asuissa ja koruissa on eksoottinen vivahde. Ihastuin Edithin käsivarsikoruun, messinginväriseen renkaaseen, jota pidetään hauiksen ympärillä!
(Roskiksesta löytynyt valokuva luultavasti 1920-luvulta)
Mielestäni neloskauden käsikirjoitus oli aika lattea: siitä puuttui draaman kaari. Olin pettynyt siihenkin, etteivät vanhoilliset lady ja lordi Grantham, mummosta puhumattakaan, mitenkään kommentoi Edithin ajalle aika radikaaleja muotiratkaisuja – onhan hänen vihreässä (ihanassa!!) iltapuvussaan reiteen ulottuva sivuhalkio! Kun Sybil pukeutuu haaremihousuihin, koko perhe meni ihan sekaisin. Onneksi tylsät juonenkäänteet eivät hirveästi haittaa, kun voi keskittyä vaatteisiin.
Yhdysvalloissa taloudelliset mahdollisuudet tv-sarjan tai elokuvan puvustamisessa ovat tietysti ihan eri luokkaa kuin meillä. Boardwalk Empirella on puvustaja ja ryhmä ompelijoita, jopa räätäli. Vastikää puvustaja kertoi haastattelussa löytäneensä koneen, jolla saa tehtyä eräänlaista reikäommelsaumaa (faggoting), joka oli tunnusomainen 1920-luvun alkupuolen vaatetuksessa. Yksityiskohtiin paneutuminen onkin ihailtavaa: nuoremmilla mieshenkilöillä saattaa olla sarjassa pehmeä kaulus, mutta vanhemmilla, kuten Nuckylla, on vielä ”kovat kaulassa”. Naisilla hatunlierin leveys on tärkeä juttu: 1920-luvun alussa lierit olivat vielä suht leveitä, ”kulhohattu” cloche tuli muotiin vasta vuoden 1925 jälkeen.
Suunnittelun ja ompelemisen lisäksi puvustajat tekevät siis paljon taustatyötä. Nuckyn tyyliin on vaikuttanut Windsorin herttuan tyyli – tuohon aikaan hän oli vielä Walesin prinssi. Hän oli tyylitietoinen heppu ja aikansa julkkis, joka halusi varmistaa, että kaikki hänen asunsa näyttävät hyviltä valokuvissa! Sarjan miesten asut ovatkin saaneet miehet innostumaan uudelleen 1920-luvun tyylistä. Minun puolestani miehet saisivatkin alkaa taas käyttää kunnollisia hattuja.
(Roskiksesta löytynyt valokuva 1930-luvulta. Naisella on ihana mekko!)
Boardwalk Empiressa myös paikka heijastuu vaatteisiin: koska Atlantic City on ranta- ja lomakaupunki, ihmiset käyttävät iloisempia värejä. Chicagolaisten pukeutumisessa näkyy yhteys vanhaan mantereeseen, vaatteet ovat tummempia. Sama Dowtonissa: kun mennään Lontooseen, voidaan laittaa vähän rohkeampaa tyyliä ylle.
Olen kateellinen leffojen ja sarjojen tekijöille: he voivat tuoda uusia ulottuvuuksia henkilöhahmoihin pukeutumisen avulla. Dowton Abbeyssa ja Boardwalk Empiressa sosiaalinen asemakin voidaan osoittaa pukeutumisen keinoin. Pukeutuminen heijastelee tietysti aina myös maailman menoa: Downtonin neloskaudella lady Granthamin pukeutumisessa näkyi itämaisia vaikutteita. 1920-luvulla myös Egypti-romantiikka vaikutti vaatetukseen, olivathan brittiarkeologien kaivaukset tuolloin täydessä vauhdissa.
Muoti on kiehtovaa, koska se on kommunikaatiota, mutta heijastelee myös maailmanpolitiikan tapahtumia. Diorin kellohelmaleningit eivät syntyneet 1950-luvulla sattumalta: tekstiilit olivat tuolloin vielä säännöstelyn alaisia, mutta ihmiset kaipasivat ylellisyyttä. Mikäs sen ylellisemää kuin kellohelmat, joissa saattoi olla viisikin metriä kangasta! Ensimmäisen maailmansodan jälkeen muotiin tuli enemmän väriä ja iloa. Murheiden jälkeen kaivattiin kepeyttä. Muodin historiaan sisältyy vaikka kuinka paljon kiinnostavaa alahistoriaa: nappien ja vetoketjun käyttö, ja pitsin historia se vasta kiehtovaa onkin.
Olen aivan pöpinä sekä muotiin että historiaan, ja on vähän katkeraa, ettei romaanissa saa kirjoittaa tarpeeksi vaatteista – kuulemma ihmiset eivät jaksa lukea sellaista! Välillä tietysti mietin, että tekisin romaanin vaikkapa 1930-luvun ompelijattaresta, jotta saisin hyödyntää tietämystäni.
Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Kyllä! Pitsin historia se juuri on todella kiehtovaa. Suomalaiseenkin pitsiteolisuuden historiaan sisältyy monia romaanin arvoisia tarinoita (tai ainakin sen arvoisia, että ne voisi ujuttaa johonkin kirjaan). Ihmiset, jotka eivät jaksa lukea vaatteista, pyh! sanon minä heille.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *