Finlandia-huumaa

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät (Tammi, 2014)
Finlandia-voittaja on herättänyt kiinnostusta ainakin pääkaupunkiseudulla: kaupunginkirjastossa varauksia oli yli parituhatta! Hienoa, että kaunokirjallisuus innostaa, ja hieno on kirjakin.
Yhdysvaltalainen Joe ja suomalainen Alina rakastuvat seminaarimatkalla Italiassa. Kunnianhimoinen tutkija Joe muuttaa Suomeen, ja pian onkin pulla uunissa. Samuel-pojan syntymän jälkeen sopeutumisvaikeudet käyvät Joelle ylivoimaisiksi ja hän palaa Yhdysvaltoihin. Samuelista kasvaa äidin uusperheessä juureton, Joe taas paahtaa sivuilleen vilkaisematta akateemisella urallaan. Kun Samuel on jo aikuinen, isän ja pojat polut risteävät.
Valtosen romaania on sanottu epäsuomalaiseksi ja niin se onkin. Olen usein kummastellut kulttuurieroja käännösproosan ja kotimaisen kaunokirjallisuuden välillä. Tuntuu, että käännöskirjallisuudessa sallitaan runsaus, laajat siveltimenvedot, yksityiskohtainen kuvailu ja rönsyilevyys, kun taas suomalaisessa proosassa pyritään niukkaan ilmaisuun. Jussi Valtosen romaani on laaja, (sopivasti) rönsyilevä, siinä on paljon asioita, taustatukimusta on selvästi tehty erittäin runsaasti ja kuvailuakin on enemmän kuin yleensä kotimaisessa proosassa. Kaikki tämä istuu romaaniin kuin nappi palttooseen. Kirja on laaja, lavea ja paksu, mutta tempaisee mukaansa niin kovalla imulla, ettei sivumäärä haittaa, päinvastoin: puolivälin jälkeen tuli ikävä tunne, että näköjään tämäkin kirja joskus loppuu, miten harmi.
Romaanin kieli on aika arkista, mikä tavallisesti häiritsee minua, mutta nyt se tuntui sopivan kerrontaan, liikutaanhan romaanissa tiedemaailmassa. Kielellisten oivallusten sijaan romaanissa on psykologisia oivalluksia. Henkilöhahmot ovat täyteläisiä ja uskottavia (tosin välillä myös vähän ärsyttäviä). Valtonen kuvaa nykyajan elämänmenoa uskottavasti ja nasevasti. Tarina todellakin herättää ajatuksia ja saa pohtimaan asioita eri kanteilta. Pidin myös paljon romaanin huumorista, johon arvosteluissa ei ole jostain syystä kiinnitetty huomiota. Huumori on ajoittain niin lennokasta, että tirskuin ääneen.
Kirjaston nettisivuilla kirjalla on jokin ihan ihme kansi.
Juonessa on jännityskertomuksen piirteitä. Joinakin aamuina unohduin lukemaan romaania niin että meinasin unohtaa lähettää lapset kouluun. Teemoja on valtavasti: akateemisen tutkimuksen eettisyys, pörssiyhtiöiden moraali, nuorukaisen vaikeus löytää omaa paikkaansa maailmassa, armoton kilpailu, kulttuuritöyssyt, suomalaisen ja yhdysvaltalaisen yhteiskunnan erot, suomalaisten tapa lukkiutua uskomaan itse kehittelemiään myyttejä kansanluonteestaan ja yhteiskunnastaan.
Ainoa asia, mikä romaanissa hiersi, oli futuristinen iAm-laite, johon Joen teinitytär Rebecca hurahtaa. Kun laitteesta kirjoitettiin, tuntui että tapahtumat Yhdysvalloissa oli sijoitettu lähitulevaisuuteen, mutta samaan aikaan kerrotut asiat Suomess tapahtuivat nykyaikana. Iam-vempele oli mielestäni liian skifiä. Lisäksi minua ärsytti myös Rebeccan kuvaus: Joe hokee, että tyttö on lahjakas ja älykäs, mutta minusta hän vaikutti 15-vuotiaaksi vähän tomppelilta. Joku toinen kirjabloggari tosin piti nimenomaan Rebeccan teiniuhman kuvauksista, joten kyseessä lienee makuasia, taas kerran.
Yksi hieno juttu Valtosen romaanissa on sen yllätyksellisyys. Vertausten ja huumorin tasolla oli virkistäviä yksityiskohtia ja yllätyksellinen oli juonikin. Kerronnassa oli kaikilla tasoilla sellaista vauhtia, että tuntui kuin olisi istunut luotijunassa. Luin romaanin innoissani aika nopeasti, mikä harmitti jälkikäteen. Nyt olen hiukan kateellinen niille, jotka eivät sitä vielä ole lukeneet!
Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *