Elämä, jossa ei tapahdu mitään

stoner

John Williams: Stoner (New York Review Book, 2003, alunperin 1965)

William Stoner on rutiköyhien vanhempien ainoa lapsi Missourin maaseudulla. Hän rataa maatilalla vanhempiensa apuna, eikä odota tulevaisuudelta sen kummempaa. Isä on kuitenkin kuullut, että Columbian yliopistossa koulutetaan agronomeja ja lähettää pojan opintielle.

Opintoihin kuuluu pakollinen kirjallisuuskurssi, joka jättää Stonerin ensin ymmälleen, mutta jokin kirjallisuudessa vetää häntä puoleensa. Pian hän vaihtaa pääaineensa kirjallisuuteen kotiväelle kertomatta. Vanhan professorin avulla Stoner pääsee töihin kirjallisuuden laitokselle. Sulkeutuneisuudestaan huolimatta hän huomaa nauttivansa opettamisesta. Kutsuilla hän rakastuu päätä pahkaa ujoon Edithiin ja päätyy nopeasti naimisiin. Yläluokkaiselle vaimolle on itsestään selvyys, että hankitaan lapsi.

Juoni ja tapahtumat eivät ole tässä kirjassa tärkeitä. William Stoner on jonkinlainen ei-kukaan, varautunut ja omissa oloissaan viihtyvä luennoitsija, jonka elämää kulkee eteenpäin kuin ennalta määrättynä. Nelikymmpisenä hänellä on romanssi kollegan kanssa, mutta sekin päättyy omaan mahdottomuuteensa. Romaani kuvaa traagista tapahtumattomuutta ja väistämättömyyttä. Stoner ei kykene vaikuttamaan omaan kohtaloonsa.

Ilmestyessään 1960-luvulla romaani sai vain vähän huomiota. 2013 se julkaistiin uudelleen – tosin tämä (kirjaston) sähkökirjaeditio irlantilaisen John MacGahernin esipuheella näyttää perustuvan vuoden 2003 painokseen, joten teoksen uudelleen löytäminen ei ehkä tapahtunut kertarysäyksellä 2013. Stoner on ollut hyvin suosittu Euroopassa, mutta ei Yhdysvalloissa, kuten Julian Barnes kirjoittaa täällä.

Moni ystäväni oli kehunut tätä romaania maasta taivaaseen, mutta ensimmäinen puolisko vain turhautti. Kieli oli mielestäni ankeaa ja tönkköä – varmasti tarkoituksella, sehän kuvaa ihmistä, jolla on aika karu elämä. Stonerin siirtyminen raskaasta raadannasta sivistyksen pariin oli kyllä kuvattu hyvin.

Meinasin jo jättää koko kirjan kesken, mutta kiinnostus heräsi, kun Stoner sotkettiin yliopiston valtapeleihin, tai toisin sanoen yhden kamalan luennoitsijan juonitteluun. Kun Stonerilla sitten alkoi romanssikin, romaaniin tuli vähän imua. Loppu oli niin koskettava, että vollotin täyttä häkää.

Kokonaisuutena Stoner jätti ristiriitaisen vaikutelman, ihan täysin en hypetystä ymmärrä. Minua häiritsi sekä kaikenkattava ankeus että mustavalkoinen vastakkainasettelu. Juu, maailmassa on paljon sellaisia ihmisiä kuin William Stoner, hiljaisia, älykkäitä ja varautuneita henkilöitä, jotka eivät halua nostaa itsestään meteliä edes vääryyttä kokiessaan. Romaanin tunnelma tuntui kuitenkin liian tasaiselta. Stonerille tapahtuu kaikkea kurjaa, sitten tapahtuu taas surullisia juttuja ja sitten romanssikin menee pieleen, tyttärestä tulee onneton, eikä mistään oikein tule mitään.

Näyttökuva 2016-03-28 kello 15.55.28

Kuva: Wikipedia

Romaani muistuttaa aika paljon toista uudelleen löydettyä klassikkoa, Richard Yatesin romaania Revolutionary Road, joka ilmestyi 1961. Tunnelma on hyvin samanlainen, onnettomat henkilöhahmot muistuttavat toisiaan, samoin aina vain kurjemmaksi menevä elämä ja kohtalonomaisuus. Myös Revoltionary Roadissa vaimo on sekaisin kuin seinäkello ja mies aloittaa avioliiton ulkopuolisen suhteen. Sekä Williamsin Edith että Yatesin April lähestulkoon pilaavat aviomiehensä elämän vaatimalla suurempaa kunnianhimoisuutta kuin mitä mieheltä löytyy.

Eniten minua häiritsi Stonerissa se, että henkilöhahmot ovat mustavalkoisia ja siksi yksiulotteisia, paitsi päähenkilö. William Stoner on hiljainen alistuja, vasta kirjan loppupuolella hän nousee pienimuotoiseen kapinaan kohtaloaan vastaan tekemällä tyhjiksi vihamiehensä Hollis Lomaxin suunnitelmat. Lomax esitetään romaanissa yksinomaan ilkeänä hahmona, joka haluaa tuhota sekä William Stonerin uran että rakkauden ilman sen kummempaa motiivia. Lomax on kuin sadun ilkeä noita, minkäänlaisia sävyjä hänen henkilöhahmostaan ei löydy. Samanlainen ilkimys on Stonerin vaimo Edith. Välillä hänen temppunsa Stonerin kiusaamiseksi vaikuttavat melkein psykopaattisilta, eikä hänenkään julmuuttaan motivoida mitenkään, päinvastoin: Stoner on hyvä isä ja aviomies, alistuva ja äärettömän kiltti. Myöskään Edithin hahmossa ei ole sävyjä. Hän on vain yksiselitteisesti ihan kamala.

Stoner, Edith ja tytär Grace ovat kaikki ensin onnettomia ja sitten vieläkin onnettomampia. Ankeuteen olisi tullut hieman vaihtelua, jos edes Gracelle olisi käynyt vähän paremmin. Henkilöhahmojen kohtaloiden ankeudessa Stoner toi mieleen vielä toisenkin unohdetun klassikon, E.M. Delafieldin romaanin Consequences (1919). Delafieldin päähenkilö Alexandra saa samanlaisen kasvatuksen kuin John Williamsin Edith ja onnistuu yhtä hyvin saavuttamaan onnen aikuisena. Alexandrassa on myös samaa alistumisen henkeä kuin William Stonerissa, hän luovuttaa ennen kuin on edes yrittänyt.

Stoner oli voimakas lukuelämys, vaikka moni seikka romaanissa hiersi.

Kommentit
  1. 1

    Janne Posio sanoo

    Kiitos Lauralle tulkinnoista ja näkemyksistä sekä erityisesti vertaamisesta Revolutionary Roadiin, joka puhutteli itseäni kovasti. Tuntuu, että Williamsin teoksista on tullut yllättäen kovinkin ajankohtaisia, sillä ne ovat tulleet (itselleni täydellisen pimennon jälkeen) viimeisen vuoden aikana vastaan useissa eri yhteyksissä. Esimerkiksi pääsiäisviikonlopun Hesarissa oli käsittelystä herran teos Butcher’s Crossing.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *