Diakonissalaitoksen historiaa

Eeva Hurskainen: Sisar Linan tyttäret (Kirjapaja, 1992)

Heräteostin tämän kirjan Helsingin kirjailijat ry:n kirjakirppikseltä. Olen erittäin kiinnostunut siitä, millaisia elämänvalintoja luterilainen usko sai ihmiset tekemään menneinä aikoina. On häkellyttävää ajatella, että suomalaisnuoret, jotka eivät olleet ikinä käyneet ulkomailla, lähtivät lähetystyöntekijöiksi Ambomaalle (nyk. Namibia) tai vaikkapa Kiinan perukoille. Usein kristillinen toiminta tarjosi naisillekin harvinaisia tilaisuuksia tehdä mielekästä työtä ja nähdä maailmaa. Lähetystyöhön pääsi alunperin mukaan vain lähetystyöntekijän vaimona, mutta diakonissaksi saattoivat ryhtyä myös naimattomat naiset – tosin useimmiten nuori tyttö alkoi diakonissaksi, eikä koskaan mennyt avioon.

Lina Snellman oli diakonissalaitoksen alkuaikojen johtajatar, joka hallitsi vahvalla persoonallaan laitosta vuosikymmenet. Hurskainen on haastatellut kirjaansa varten entisiä diakonissalaitoksen oppilaita, ja se tekee teoksesta oikein eläväisen. Kirja on mukaansa tempaava ja älykäs, ja mielestäni se olisi voinut olla pidempikin.

Diakonissalaitos oli alkujaan luostarimainen sisäoppilaitos. Se oli oppilaille koti, jossa vietettiin joulutkin. Oppilaat saivat ylöspidon, vaatteet (alusvaatteita tms lukuunottamatta) ja pienen taskurahan. He tekivät alusta asti töitä laitoksen hyväksi. Malli diakonissalaitokselle tuli Saksasta. Laitokseen sai hakea, vaikka ei olisi käynyt paljoa koulua. Moni tytöistä oli maaseudun uskovaisista, monilapsisista perheistä.

Nuoret naiset saivat diakonissalaitoksessa vankan ammattikoulutuksen, mutta joutuivat luopumaan yksilöllisyydestään. Tärkeintä oli palvella Jumalaa hyväntekeväisyystyössä, ja siihen kuului ehdoton kuuliaisuus opettajia kohtaan. Omia mielipiteitä ei katsottu hyvällä. Oppilaan valmistuttua diakonissalaitos valitsi tälle työpaikan ja kestettävä oli, vaikkei paikka olisi ollut mieluinen. Alkujaan, ennen kunnallista terveydenhuoltoa, diakonissat olivat nimenomaan sairaanhoitajia. Diakonissalaitoksen sairaala oli yhdessä vaiheessa Suomen paras, ja diakonissa-sairaanhoitajia lähetettiin asumaan sairausajaksi vähävaraisiin perheisiin. Vastavalmistunut nuori nainen saattoi joutua kylmään korpimökkiin, missä kaikilla oli keuhkokuume.

Nykynäkökulmasta on vaikea käsittää, että ihmiset ovat ennen vanhaan kyenneet vain uskon voimalla selviämään vaikeista oloista ja raskaasta työstä muiden hyväksi, jopa ilman palkkaa, sillä valmistuneen diakonissan palkka maksettiin laitokselle ja hänen elinkustannuksensa maksoi seurakunta, ei aina kovin avokätisesti. Nuoret naiset luopuivat siis haaveesta oman perheeseen (toki jotkut päätyivät naimisiin), omasta elämästä, toimeentulosta ja sitä kautta omaisten rahallisesta auttamisesta. Työ jota diakonissat köyhien parissa tekivät on varmasti ollut korvaamatonta ja pelastanut ihmishenkiä. Diakonissalaitoksella oli myös lastenkoti ja kehitysvammaisten lasten hoitokoti (Rinnekoti). Kun diakonissa tuli liian vanhaksi tekemään työtä, hän pääsi laitoksen omaan, sisarille varattuun vanhainkotiin.

Diakonissalaitoksen johtoportaan naisilla oli mahdollisuus jo 1800-luvulla toimia mielenkiintoisessa ammatillisessa asemassa (joskin ilman taloudellista hyötyä) ja johtajina. Toisena johtaja oli tosin aina pappi.

Hurskainen on tehnyt paljon taustatyötä ja hänen otteensa aiheeseen on lämmin. Teos on äärimmäisen kiinnostava katsaus yhteen osa-alueeseen suomalaista naishistoriaa.

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *