Brändäyksestä, osa 2

Minun oli tarkoitus mennä erääseen radio-ohjelmaan keskustelemaan aiheesta onko kirjailija brändi,mutta yllättäen ohjelma peruutettiin. Koska olin jo ehtinyt pohtia asiaa, kirjoitan siitä tänne.
Mielestäni kirjailijan pitää olla brändi, mutta siihen liittyy monia muttia. Suurin niistä on: miten? Aihetta käsittelevät ohjeistukset ovat lähinnä peräisin Yhdysvalloista, missä kirja-ala on aika erilaista kuin meillä. Jo harrastelijoita neuvotaan tekemään itseään brändiä, jotta voivat herättää agentin mielenkiinnon, agentti sitten opastaa brändin muokkaamisessa, jotta kustantajat kiinnostuvat. Huh.
Joillain kansainvälisillä kirjailijoillahan jo pelkkä kasvokuva riittää brändiksi. Kun näemme Stephen Kingin ja Nora Robertsin naaman, tiedämme aika tarkkaan, mitä tuote pitää sisällään. Suomessa samaan yltänee Sofi Oksanen. Kun naistenlehden aukeamalla pärähtää esiin hänen kuvansa on aika selvää, että nyt ei kerrota kirjailijan posliinikissakokoelmista tai remontista. Sofin brändi on johdonmukainen. Osaamme odottaa häneltä tietynlaisia kirjoja ja kun hän laittaa persoonansa likoon jonkin tuotteen puolesta voi olla varma, että kyseessä ei ole mikään turhuus.
Oksasen brändin pohjana ovat tietysti vahvat kirjat. Sama pätee Nora Robertsiin ja Stephen Kingiin, jotka ovat omien lajityyppiensä mestareita, vaikkeivat suuria taiteilijoita olekaan. Oksanen herättää heti tiettyjä mielikuvia: ehkä vähän totinen, mutta viisas ja kriittinen kirjailija, joka ei höpötä joutavanpäiväisiä. Oksasen brändi on tietysti rakentunut suosion myötä vähän kuin itsestään. Tuollaista ilmiömäistä suosiota ja myyntiä tuskin pystyy etukäteen suunnittelemaan, se taitaa riippua paljon ajan hengestä ja sattumien kaupasta, vaikka Oksanen onkin promonnut teoksiaan ahkerasti.
Yksi ongelma (ja toisaalta etu) on, että kirjailijan on vaikea erottaa toisistaan persoonaansa ja brändiään. Kun pelifirma luo uuden pelin, tekijät eivät laita likoon omaa persoonaansa sen markkinoinnissa. Kirjailijalta sitä sen sijaan suorastaan odotetaan. Fiktio kumpuaa kirjailijan persoonasta ja hän käsittelee usein, ainakin välillisesti, omia tuntemuksiaan ja kipupisteitään. Julkisuudessa on helpompi näkyä, jos osaa jakaa omaa tosielämän tarinaansa sopivasti. Mutta kukahan kertoisi, mikä on sopivasti? Koettelemusten kautta voittoon, kriisin kautta valoon -teema kiinnostaa varsinkin naistenlehtiä. Koetut vaikeudet tekevät ihmisestä kiinnostavan, kirjailijalta niitä melkeinpä odotetaan. Oletetaan, ettei voi olla kirjailija, jollei ole kokenut jotakin vaikeaa – vaikka moni tunnettu kirjailija on elänyt nynnyn elämää ja kirjoittanut teoksensa mielikuvituksen voimalla.
Tytti Parras Me Naiset -lehdessä (27.11.1968)
Koettelemuksistaan pitää tietysti kertoa myönteisesti. Kaikki janoavat tarinoita, joissa on toivoa. Yhdysvaltalaisoppaat neuvovat miettimään, millaisia kirjoja haluaa kirjoittaa, miksi kirjoittaa ja miten oma elämäntarina liittyy teoksiin. Näiden pohdintojen perusteella voi rakentaa sen tarinan, jonka jakaa julkisuudessa. Kaikkea ei tarvitse, eikä pidä kertoa. Muutoinkin voi tehdä itsestään kiinnostavan. Kuulostaa kyyniseltä, mutta mielestäni oma tarina pitäisi nähdä kauppatavarana. Julkisuudessa esiintyminen ei saa olla terapiaa.
Brändin rakentaminen on nykyään tavallaan helppoa, koska kanavia näkymiseen on paljon, varsinkin sosiaalisen median puolella. Yhdysvalloissa neuvotaan valitsemaan somesta jokin kanava, tai muutama, joihin panostaa: kenelläkään ei riitä aika kaikkeen. Kanavia ovat esimerkiksi seuraavat:
Facebook
Blogi
Omat nettisivut
Twitter
You Tube
Instagram
LinkedIn
Goodreads
Pinterest
Facebook määritellään yleensä henkilökohtaiseksi välineeksi, joka ei sovellu hyvin promootioon. Itse olen ratkaissut asian niin, että jaan osan päivityksistä kaikille, osan vain ”lähimmille ystäville”. Missään some-työkalussa itseään ei saisi mainostaa väsymättä. Se aiheuttaa kyllästymisreaktion. Oppaiden mukaan paljon enemmän hyötyä saa irti, kun antaa itsestään. Goodreadsissa nimeään voi tehdä tunnetuksi kirjoittamalla lukemistaan teoksista. Facebookissa kannattaa promota kollegoiden teoksia, se tekee hyvän vaikutuksen. Twitterkään ei ole mainoskanava, vaan siellä on hyvä jakaa linkkejä muiden blogeihin, kehua muiden kirjoja ja tviitata muustakin kuin kirjallisuudesta. Ohjeiden mukaan vain 20 prosenttia tviiteistä saisi sisältää itsepromootiota.
Asiantuntijat sekä Suomessa että Yhdysvalloissa antavat kirjailijoille saman neuvon: someen ei pidä mennä, jollei se oikeasti innosta. Kirjailijan ei ole pakko näkyä Facebookissa tai Twitterissä. Jos sen tekee vastentahtoisesti, se näkyy. Some ei myöskään saisi viedä liikaa aikaa siltä tärkeimmältä, nimittäin fiktion kirjoittamiselta. Ihmiset ovat erilaisia: toisia sosiaalisen median häly ei haittaa, toisilta se vie työrauhan tyystin. Sosiaalista mediaa ei kannata käyttää, jollei se ole luontevaa. Omasta mielestäni somessa kannattaa esiintyä myönteisesti. Valittaminen ja kitinä tekevät helposti ärsyttävän vaikutuksen. Sosiaalinen media ei ole sama asia kuin juttelu ystävien kanssa. Kahvilapöydässä voi valittaa paljonkin ilman, että ystävä juoksee karkuun, mutta sosiaalisessa mediassa valittaminen tekee erilaisen vaikutuksen. Saarnaamistakin pitäisi välttää. Sosiaalinen media on nimensä mukaisesti sosiaalinen, ei saippualaatikko jonka päältä voi paasata.
1941
Yksi somen parhaita puolia on, että ujokin voi tiedottaa itsestään, kun ei tarvitse puhua muiden edessä. Tönkkö esiintyjä voi olla Twitterissä kovinkin nokkela.
Kirjailijan brändin pitäisi olla johdonmukainen: kuvien, blogin, some-esiintymisen ja nettisivujen pitäisi olla yhtenäisiä. Yhdysvalloissa neuvotaan tekemään omasta nimestä logo, joka on samanlainen kaikkien teosten kannessa. Suomessakin joidenkin kirjailijoiden teoksissa käytetään yhtenäisiä kansia, vaikkei kyseessä olisi sarja. Esimerkiksi Riikka Pulkkisen kirjojen kansissa ja piirroskuvitus ja ne on helppo tunnistaa.
Joku tietysti pitää tällaista lähestymistapaa kyynisenä tai inhottavan kaupallisena. Satun vain olemaan sitä mieltä, että nykyaikana harva kiinnostuu kirjailijasta, josta ei tiedä mitään ja joka ei näy missään. Jos kerran on kirjoittanut hienon teoksen, miksei sen eteen näkisi hieman vaivaa? Parhaimmillaan näkyminen sosiaalisessa mediassa johtaa kanssakäymiseen lukijoiden kanssa. Olen myös sitä mieltä, että kenenkään taide- tai viestintäalalla toimivan ei pitäisi mölistä esimerkiksi Facebookissa mitä sattuu. Itse pyrin kirjoittamaan realistisen myönteisiä, mutten siirappisia päivityksiä.
Toisaalta taas, jos kirja on surkea, sitä ei kyllä pelasta mikään määrä näkyvyyttä, promootiota tai somessa hillumista.
Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *