Aina väärässä

Näyttökuva 2016-02-16 kello 12.54.46

Viime aikoina ystävien kanssa on tullut usein puheeksi, miten ahdistava keskusteluilmapiiri nykyään vallitsee. Vaikka miten haluaisi rauhaa, tasa-arvoa ja solidaarisuutta, onnistuu aina sanomaan jotain väärin, tai sitten ei uskalla sanoa mitään.

Jos välittää, välittää väärällä tavalla. Pitäisi tuntea poliittisesti korrektit ilmaisut, kaikkien vähemmistöjen asema sekä lukuisia teorioita ja tutkimuksia Suomesta ja ulkomailta. Olen opiskellut kolmessa eri yliopistossa kolmessa maassa, mutta en enää pärjää oman vertaisryhmäni keskusteluissa. Parasta siis olla vaiti, eli ajautua siihen tolkun ihmisten porukkaan, jotka ovat kuulemma pahimpia rasisteja.

Feminismin kanssa olen ollut kriisissä jo pitkään. Nykyinen ns kolmannen aallon feminismi tuntuu vieraalta. On tietenkin todella hieno ajatus, että ollaan solidaarisia kaikkia vähemmistöjä ja sorrettuja kohtaan, mutta keskustelussa se menee usein todella haastavaksi. Jälleen pitäisi tuntea kaikkien vähemmistöjen kaikki mahdolliset ongelmat, sanakirjan verran poliittisesti korrekteja termejä ja kirjainlyhenteitä ja ymmärtää kaikkien kärsivien ja sorrettujen kaikkia mahdollisia ongelmia.

Näyttökuva 2016-02-16 kello 12.55.27

Yleensä siinä vaiheessa, kun olen saanut lapset aamulla ruokittua ja koulutielle sekä juotua ensimmäisen kupillisen teetä, somessa on jo kiertänyt kohukolumni, -blogikirjoitus tai -artikkeli. Ensin tekstiä jakavat ne, joiden mielestä se on hyvä, sitten areenalle tulevat (akateemiset) kyseenalaistajat, pian koko aihe on kääntynyt päälaelleen, sitten kirjoittajan ajatuksia jo haukutaankin täyttä häkää, eikä tyhmempi enää tiedä, mitä saa ajatella. Samaan aikaan oikeat rasistit väsäävät toisaalla polttopullojaan.

Tietysti kun kiertävä kirjoitelma käsittelee omaa alaa, tulee helposti haksahdettua kommentoimaan. Esimerkiksi ns. Hubara-gateen osallistuminen oli emämoka. Siitä jäi vain typerä ja nöyryytetty olo, koneen ääressä itketti. Aikaa ja energiaa meni hukkaan valtavasti, ja lopputulos on yhtä tyhjän kanssa.

Kun opiskelin elokuvakäsikirjoittamista, opettaja korosti moneen kertaan, että kirjoittajan pitää rakastaa myös pahiksiaan. Mielestäni kirjailijankin pitäisi pyrkiä ymmärtämään kaikenlaisia ihmisiä, katsomuksia ja motiiveja – tosin tässä yhteydessä pahis on väärä sana, ennemmin pitäisi osata eläytyä kaikkien näkökulmaan, eikä edes leimata ketään (ei elämässä eikä käsikirjoituksessa) pahaksi. Nykyisessä keskusteluilmapiirissä rasisteja, oikeistolaisia ja muita vastaavia ei kuitenkaan saa missään nimessä yrittää ymmärtää. Pitää vain paheksua.

Pelkään, että ajaudun kohta ostamaan aikuisten värityskirjan.

(PS: Ihan oikeasti arvostan ihmisiä, jotka tekevät töitä politiikassa ja järjestöissä, jotta maailmasta tulisi parempi paikka.)

Kommentit
  1. 1

    Keinunto sanoo

    ”Viime aikoina ystävien kanssa on tullut usein puheeksi, miten ahdistava keskusteluilmapiiri nykyään vallitsee.”

    Minä tapaan ajatella, että kun ilmaisee itseään edes jokseenkin kohteliaasti eikä hyökkää henkilöä vastaan, niin ajatuksensa sopii ilmaista rehellisesti.

    Kaikkien ei tarvitse olla niistä samaa mieltä, mutta ei se tee niistä merkityksettömiä.

    Jos jättää osallistumatta keskusteluun sen vuoksi, että ei hallitse tai osaa käyttää jonkin ryhmän määrittämiä sääntöjä, se on vallan ojentamista tuolle ryhmälle.

    Yliherkkähipiäishulluus loppuu, kun keskustelua aletaan käydä peruskäytöstapoja noudattaen mutta omista lähtökohdista. Äänten moninaisuus on paras ase ylilyöntejä vastaan.

  2. 2

    sanoo

    Kiitoksia, taas oli ajatuksia herättävä teksti! Tunnistan siinä paljon omia, kipeitä tuntemuksiani. Vaatii älyttömästi rohkeutta, paksua nahkaa, riskinottoa ja (valitettavasti) adrenaliinia lähteä mukaan keskusteluun, jonka pelisäännöt ovat villit ja vapaat. Kuka tahansa voi teilata ajatukseni millä tahansa argumentilla. Vihaisesti. Tosiasioita väännellen, epäolennaiseen yksityiskohtaan takertuen tai muuten vaan ylimielisesti.

    Karjuvalla kommentoijalla voi olla myös ihan fiksuja totuuksia, mutta niissä on sitten toisenlainen ongelma: kun en tämän tai tuon alan spesifistä sisäpiiritiedosta ole perillä normaalin yleissivistykseni valolla, olisi silloin ollut parempi olla hiljaa. Miksi tuo henkilö käyttää tietojaan liiskaamiseen eikä sivistämiseen?

    Yhteisiä piirteitä näiden keskustelujen epäonnistumiselle on, että keskustelija tekee yllätyshyökkäyksen johonkin itselleni tärkeään tai haavoittuvaan kohtaan. En ole suutani avatessani ymmärtänyt, että keskustelu voisi saada silmänräpäyksessä aggressiivisen sävyn. Kun keskustelen ihmisten kanssa, oletan sen tapahtuvan luottamuksen ja yhteistä ymmärrystä tavoittelevassa ilmapiirissä. Eri mieltä saa olla, kunhan on sitä kuuntelevalla ja toista kunnioittavalla tavalla. Kun näin ei sitten olekaan, kun joudun yhtäkkiä puolustamaan älyttömältä tuntuvia hyökkäyksiä vastaan ajatuksiani, olen kipsissä. Häviän tuollaisen debatin koska en ymmärrä miksi ja mistä pitäisi kilpailla, se nenävarttaan pitkin katsonut, vastustajakseni muuttunut kanssaihminen on saanut erävoiton, ja itse keskustelu ei viisastuttanut ketään. Ja ihan varmsti sen jälkeen olen pitkään ollut hiljaa ja päättänyt, etten koskaan enää avaa suutani mistään itselleni tärkeästä aiheesta.

    Kirjoituksesi osuu aika tavalla tämän päivän muuhun keskusteluun:

    Antti Blåfield (HS 16.2.) kirjoittaa pääkirjoitussivulla otsikolla ”Jokaisella on omat todisteensa” siitä, että julkinen keskustelu on omien totuuksien todistelua, fiksutkin asiantuntijat puhuvat ajankohtaisohjelmien debateissa vain toistensa ohitse eikä kukaan siitä yhtään viisastu.

    ”Siksi olisi tärkeää, että heillä, joille yhteiskunta on antanut parhaat edellytykset ymmärtää vaikkapa talouden ja yhteiskuntien lainalaisuuksia, olisi rohkeutta kohdata toista mieltä olevat kuunnellen ja ratkaisuvaihtoehtoja etsien. Se on edellytys sille, että päästään tasapainoiselle uudistusten tielle.”

    Henkka Hyppönen (HS 16.2.) puolestaan kannustaa ihmisiä miettimään kahteen kertaan, olisiko sittenkin mahdollista olla väärässä, ennen kuin alkaa mölistä. Tuolloin keskustelu voi olla hedelmällistä: ”- jos pidän lähtökohtana sitä, että voin olla väärässä ja joku muu voi olla oikeassa, lopputuloksen kannalta on toivottavaa, että en käyttäydy keskustelussa kuin ääliö tai aseta itseäni muiden yläpuolelle.”

    Nimimerkillä Keinunto kommentoineen kanssa olen samaa mieltä siitä, että jos välttää keskusteluun osallistumista, antaa samalla vallan toiselle. Sen sijaan olen aika skeptinen siitä, että jos itse käyttäytyy kohteliaasti, niin toinen tekisi samoin.

    PS. Minusta se Oneironia koskeva pohdintasi oli fiksua ja tärkeää. Lukijana minun vastuullani on nähdä, että kirjailija on itse suomalainen enemmistöön kuuluva nainen, joka on tehnyt hyvän ja ansiokkaan taustatyön juutalaisuuteen, sen ruokakultuurin vaikutuksiin jne liittyen. Kuten luemme vaikkapa historiallista romaania ymmärtäen, että se on kirjoitettu tästä päivästä käsin.

    • 2.1

      laurahonkasalo sanoo

      Kiitos pohditusta kommentista. Toivoisin samaa, että jos jollain on enemmän tietoa kuin muilla, sitä jaettaisiin, eikä käytettäisi vallan välineenä.

  3. 3

    Heikki sanoo

    Kolmannen aallon feminismia ei ole liberalismia. Se on (ääri)vasemmistolaista illiberalismia joka arvottaa ihmisryhmiä väitettyjen valtasuhteiden kautta. Valkoisen ihmisen sana painaa aina vähemmän koska olet alistaja jota on ok ryhmänä vihata. Naissukupuoli tai etninen vähemmistö ei ole luokka johon pätevät marxilaiset luokkateoriat.

    Akateeminen feminismi tuo mukanaan myös ison kasan konsepteja joiden todenperäisyys on vähintään kyseenalainen vaikka ne esitetään totena. Kaikki ihmisten luonnollinen vuorovaikutus esitetään ongelmallisena. Tarkoituksena on että naiset kokevat itsensä aina uhreina.

    Tähän kaikkeen kuuluu olennaisesti vain tämän yhden totuuden politiikka ja muu tuomitaan vihapuheena.

  4. 4

    Riitta sanoo

    Elokuvakäsikirjoitus on muuta kuin todellisuus. Fiktiota varten pitää totta kai osata eläytyä erilaisiin arvomaailmoihin kuuluvien ihmisten ajatuksiin ja toimintaan.

    Tässä maailmassa ja ihmisten oikeassa elämässä on kirjailijallakin sama velvollisuus kuin kaikilla muillakin ihmisillä, käsittää mikä on oikein ja väärin. Tämä on jokaisen ihmisen elämänikäinen työ.

    Jos tuntuu siltä, että on ”Aina väärässä” on syytä opiskella elämää ja tutkia sitä, pitää aistit avoimena ja käyttää omaa ajatteluaan. Tietoa asioista oman ajattelunsa ja arvomaailmansa luomisen pohjaksi voi jokainen löytää tänä päivänä helposti.

    Oikeistolaisten ja rasistien ymmärtäminen on asia, johon pitää suhtautua kuten minkä tahansa asian ymmärtämiseen; pitää pohtia ja etsiä tietoa ja muodostaa oma käsitys ja arvioida onko itse samaa mieltä. Näiden arvojen hyväksyminen on eri aisa kuin ymmärtäminen.

    Hyväksyminen ja paheksuminen ovat arvovalintoihin liittyviä käsitteitä, arvoasetelmia, joita jokainen pohtii ja muodostaa itse. Tämä on ymmärtämisen paikka.

    Rasismi on laissa kiellettyä ja siis rikollista. Se on yhteisömme arvomaailman mukainen tosiasia.

    Oikeistolaiseen ajattelumalliin kuuluu puolestaan monia piirteitä, joita jokaisen on mietittävä itse haluaako niihin sitoutua, esim. kannanottoihin tasa-arvosta ja köyhyydestä.

    Hyvä ja käytännöllinen ja aina poliittisesti korrekti ilmaisu vuorovaikutuksessa toisten kanssa on käyttää sanaa ”ihminen”, esim. ”Voi hyvä ihminen, Laura, ota rauhallisesti ja ajattele asioita ja mieti mihin haluat arvojesi osalta sitoutua!”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *