Totuus pikamuodista


Lucy Sigle: To Die For – Is Fashion Wearing Out the World? (Fourth Estate, 2011)
Kun mummoni pääsi ripille, isomummoni kutoi hänelle pukukankaan, josta mummo itse ompeli juhlaleningin. Tekstiilit olivat tuolloin arvokkaita ja pienetkin tilkut pantiin visusti talteen. Mummon hääpuku oli vanhasta miesten puvusta ommeltu jakkuasu. Molemmat isoäitini tunsivat tekstiililaadut kuin omat taskunsa. He tiesivät, oliko kangas kestävää ja vaate laadukas. He harjasivat, nyppivät ja tuulettivat. Pesivät parhaat vaatteet käsin ja prässäsivät, parsivat sekä korjasivat. Molemmat isoäitini rakastivat muotia, mutta he eivät olisi ikinä maksaneet huonosta laadusta tai halvasta tekokuidusta. He eivät viskoneet vaatteitaan roskiin vaihtelun vuoksi, eivätkä heidän komeronsa pursunneet vaatteita.
Pikamuotiteollisuus muutti kaiken. Nykynaiset eivät usein erota tekokuitua luonnonkuidusta, muuntokuiduista puhumattakaan. Muodinrakastajilla ei ole näppituntumaa siitä, millainen tekstiili kestää sekä käyttöä että pesua. Monen mielestä peseminen onkin turhaa, kun vaatteet ovat niin halpoja. Sen kun heittää likaisen vaatekappaleen roskiin ja ostaa uuden. Samalla suhteemme muotiin ja vaatetukseen on muuttunut jollain tapaa pakkomielteiseksi. Muodista on tullut entistä vahvemmin keino määritellä omaa identiteettiä sekä viestiä ulkomaailmalle, millainen on – tai haluaisi olla. Sitten ollaankin suossa: vaatteita ostellaan unelmaminälle, ne jäävät käyttämättä ja sen jälkeen ne aloittavat loputtoman matkansa hyväntekeväisyyskirppiksille ja joskus jopa Afrikkaan asti. Toisaalta taas kaapit pursuavat vaatteita, joita ei ikinä käytetä.
Tutkimusten mukaan käytämme vain neljäsosaa vaatteistamme, eikä ihme: täysien komeroiden äärellä on vaikea edes muistaa, mitä omistaa. Amerikkalainen personal organizer Peter Walsh kertoo kirjassaan It’s All Too Muchasiakkaastaan, jonka vaatevarastosta löytyi 16 mustaa silkkipuseroa. Nainen ei muistanut, että omisti jo lukuisia silkkipuseroita ja osti sen takia niitä aina lisää.
Kaiken tämän on mahdollistanut tuotannon siirtäminen halvan työvoiman maihin. Tosin joissakin tapauksissa työvoima on peräti ilmaista: Uzbekistanissa kaikilla koululaisilla on pakkotyövelvollisuus puuvillapelloilla. (Tuotot menevät diktaattorin taskuun.) Tämä ja monta muuta hyytävää faktaa selviää toimittaja Lucy Sieglen kirjasta.
Teos on todellinen pahan mielen kirja. Siegle on muoti-intoilija, joka aiemmin osteli surutta ketjuliikkeiden halpavaatteita, kunnes alkoi miettiä, miksi ne ovat niin edullisia, melkeinpä ilmaisia. Pikamuodin taustalta paljastuu – yllätys, yllätys – valtavasti inhimillistä kärsimystä ja luonnonvarojen tuhoamista, rikoksia ja riistoa. Vaatetusteollisuuden nykytila on yksi räikeimpiä esimerkkejä siitä, miten kulutushulluutemme tuhoaa maapalloa. Siegle käy läpi eri aihealueita: puuvillan ja villan tuotannon, työntekijöiden olot (todellisuudessa pitäisi kyllä puhua orjista eikä työntekijöistä), jätteeksi päätyvien vaatteiden aiheuttamat tuhot ja niin edelleen. Olin mielestäni hyvin perillä vaateteollisuuden epäeettisyydestä, mutta tosiasiassa en tiennyt juuri mitään. Halpavaatteet ovat kuin tukahduttavaa saastetta, joka vyöryy pitkin maapallon pintaa. Mikään yksittäinen tuotantovaihe tai materiaali ei kestä lähempää tarkastelua.
Ennen kuin luin Sieglen kirjan, kuvittelin että tekokuitu=muovia=paha, luonnonkuitu=luonnosta=hyvä. Hah! Puuvillan ja villan tuotannon ympäristövaikutukset ovat häkellyttävän tuhoisia. Ennen kaikkea tämä johtuu siitä, millä volyymillä halpaketjut tuottavat vaatteita. Ei mikään maailmankolkka voi selvitä 40 000 lampaan laumasta. Silti kuluttajat äänestävät kukkarollaan: halvin vaateketju on aina suosituin, ja kuluttajat toivovat aina vain halvempia vaatteita. Samalla miljoonat ihmiset raatavat käytännössä orjina tuottaakseen tarpeeksi vaatteita vastaamaan kysyntään. Hikipaja tuntuu jopa liian hempeältä termiltä: usein työntekijät kuolevat työnsä ääreen. Vaatetusteollisuus pilaa kymmenien tuhansien ihmisten elämän myös välillisesti, kun intialaiset ja kiinalaiset tehtaat päästävät kemikaalit ja väriaineet sellaisenaan jokiin ja järviin.
Siegle tuhoaa tehokkaasti kaikki tekosyymme halpavaatteiden ostamiselle. Päteviä tekosyitä ei kertakaikkiaan ole. Teos on hyytävän karmivaa luettavaa. Vaikka kuluttaja ei piittaisi halpatyöläisten elämänlaadusta, maapallo ei pysty pitkään kannattelemaan nykyisen kaltaista vaatehysteriaa. Ympäristövaikutukset eivät koske vain Aasian maita: Britanniassa ja Yhdysvalloissa kaatopaikat ovat täyttymässä halpavaatteista ja kengistä. Samalla yhä harvemmat nykyvaatteet kelpaavat uudelleen myytäviksi, sillä niiden laatu huonontuu koko ajan.
Kirjan miinukseksi lasken nimenomaan karmivuuden. Tutkimusten mukaan olemme tietoisia halpatuotteiden kuluttamiseen liittyvistä eettisistä ja ympäristöseikoista, mutta tietoisuus ei vaikuta ostopäätöksiin. Yksi syy tähän on, että ahdistavan tiedon määrä on kertakaikkiaan liian valtava. Mikä on vaihtoehto? Reilun kaupan vaatteiden valikoimat ovat rajoittuneita. Itse tekeminen ei ole ratkaisu, sillä kankaat ja langat tulevat samoista halvan työvoiman maista, vaikka toki monta työvaihetta jää väliin, samoin valmiiden vaatteiden rahtaus ympäri maapalloa. Reilun kaupan kankaita ja lankoja on lähes mahdoton löytää. Samoin reilun kaupan lastenvaatteita ei juuri ole tarjolla. Kirpputorit ovat tietysti erinomainen vaihtoehto, mutta niiden koluamiseen menee niin paljon aikaa, että sen pitää olla harrastus ja intohimo, jotta sen kokee mielekkääksi.
Teos sai tehokkaasti ajattelemaan omaa kulutuskäyttäytymistä ylipäätään. Onneksi olin jo valmiiksi ”älä osta mitään” -kuurilla. (Se ei tietenkään tarkoita, etten ostaisi mitään…) Luettuani kirjan tein joitakin päätöksiä:
– En osta vaatteita piristykseksi.
– Käytän omistamani vaatteet mahdollisimman tarkkaan loppuun. (Tätä silmällä pitäen investoin kympin moottoroituun nypynpoistajaan.)
– Pidän komeroissa vain sen verran vaatteita, että pysyn kärryillä siitä, mitä omistan.
– Mietin tarkemmin, mikä sopii minkä kanssa yhteen.
– En enää tee ”repäisyjä” vaateostoksilla (”Kyllä musta voisi tulla sellainen ihminen, joka käyttää loimusamettilegginsejä!”)
– Tsekkaan aina ensin kirppiksiltä, kun tarvitsen jotain.
– Pidän mielessä, että vaate ei katoa, kun sen sysää hyväntekeväisyyskirppiksen huoleksi.
– Mietin tarkemmin, mitä ompelen.
– En enää osta/tee vaatteita unelmaminää varten.
– Ostan reilun kaupan vaatteita, kun voin.
Tärkein oivallus ehkä on, että miettii omaa suhdetta muotiin. Miksi rakastan muotia? Eikö muotia voi ihailla kuten taidetta, pukematta kaikkea päälleen? Mikä on suhteeni kuluttamiseen? Tämä liittyy myös edelliseen tässä blogissa käsittelemääni kirjaan Brandwash. Nykyään rakennamme minäämme ja persoonallisuuttamme brändien ja tuotteiden avulla, halusimme tai emme. Markkinointiviestintä ja median ylivalta tekee siitä piilotajuista. En usko, että oman minän rakentaminen ja määrittäminen kuluttamisen kautta tekee ihmistä onnelliseksi. Muotiblogien paljoudesta päätellen moni nainen tuntuu kuitenkin uskovan niin. Kunpa Lucy Sieglen kirjan saisi heille pakolliseksi lukemiseksi!
Lue myös:
Peter Walsh: It’s All Too Much – An Easy Plan For Living A Richer Life With Less Stuff (Free Press, 2007)
Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Oma periaatteeni on, että voin ostaa vaatteita piristykseksi käytettyinä. Haluan säilyttää suhteessani muotiin ja tyyliin ilon ja kepeyden, mutta ketjukauppashoppailuista luovuin jo vuosia sitten.

    Hyvä, että otat esiin myös käsityöharrastuksen. Koska käsityöt ja askartelu ovat sympaattisina pidettyjä ajanvietteitä, jää usein piiloon se, että niiden parissa syntyy paljon turhaakin tuotetta, eikä se kaupasta ostettu kangas ole sen ekologisempi valinta kuin kaupasta ostettu vaate.

  2. 2

    sanoo

    Olen miettinyt, pitäisikö lukea tuo kirja vai ei, kun omani liippaa aihetta tosi läheltä. Meinaan jos se menee liian samaan, jähmetyn ja saan kirjoituskompleksin.
    Mutta asiahan on juuri niinkuin kuvailit. Ainoa ratkaisu on vähentää vaatekulutusta radikaaalisti. Uskon, että mutinautinnosta ei tarvitse silti luopua

    • 2.1

      sanoo

      Että muotinautinnosta ei tarvitse luopua, vaan se vain pitää uudelleensuunnata – ostamisesta vaatteiden päälläpitämiseen. Oletko muuten tututstunut Dear fashion-lehteen?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *