Nainen hourulassa

Näyttökuva 2017-04-27 kello 10.49.44

Katja Kallio: Yön kantaja (Otava, 2017)

[Lahja kustantajalta]

Amanda on levoton nainen aikakaudella, jolloin naisten tehtävä oli olla siveitä äitejä. Samaan aikaan katuprostituutio rehotti Turussa ja Helsingissä, syfilis ja muut sukupuolitaudit vaanivat myös prostituoitujen asiakkaita. Työväen tyttärillä ei ollut mahdollisuutta opiskella, eikä ainakaan nähdä maailmaa.

Katja Kallion päähenkilö on Amanda Aaltonen, jonka esikuva oikeassa elämässä syntyi vuonna 1864. Kertomansa mukaan Amanda pääsi kuumailmapalloilijan matkassa Pariisiin ja liehui Lontoossakin. Palattuaan Suomeen hän päätyi naisten mielisairaalaan Seilin saarelle. Sieltä ei ollut paluuta normaalielämään.

Romaanin Amanda on rauhaton ja röyhkeä – oma äitikään ei jaksa häntä. Välillä Amanda asuu miesten luona, välillä naisten, välillä kadulla. Raataminen tehtaassa tai piikana ei houkuttele, rahaa Amanda hankkii myymällä itseään Turun kaduilla. Tie johtaa välillä naisvankilaan, mutta sielläkään Amandaa ei saada kuriin. Palattuaan Turkuun hän törmää kuumailmapalloilijaan ja lyöttäytyy puoliväkisin tämän matkaan. Taivaalla nainen on vapaa ja onnellinen, mutta Pariisissa köyhä arki haasteineen on jälleen vastassa. Amanda ei löydä paikkaansa sieltäkään.

Valtaosa romaanista tapahtuu Seilin saarella, mielisairaalassa. Sairaala on suljettu yhteisö, jo maantieteellisestikin. Saaren asukkaat jakautuvat potilaisiin, sairaalan henkilökuntaan ja muutamaan muuhun asukkaaseen, jotka tekevät hanttihommia sairaalalla. Keskiössä näistä henkilöistä on Isaksson, jonka kanssa Amanda löytää yhteisen kipinän.

Mielisairaanhoito oli tuolloin alkeellista, hoitajilla ei ole minkäänlaista koulutusta ja lääkäri vierailee vain kerran viikossa, lähinnä katsastamassa fyysisiä vaivoja. Potilaat tekevät esimerkiksi käsitöitä, jotteivat olisi jouten. Henkilökunnasta osa suhtautuu potilaisiin halveksien, toiset myötätunnolla.

Nykyaikana Amanda varmaan saisi jonkin diagnoosin, kuten aistiyliherkkyys tai adhd. Omana aikanaan hän oli yhteiskuntarauhaa uhkaava villi-ihminen, joka piti sulkea pois silmistä, sairaalan kuriin ja nuhteeseen. Mitään mielisairautta hänessä ei havaittu, mutta saarelta ei ollut paluuta.

Yön kantajan teemoina on ulkopuolisuus ja sopeutumattomuus, naisen asema ja naisiin kohdistuvat odotukset ja normit. Vaikka ollaan 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa, asenteet heijastelevat nykyisiä. Tietysti naisen asema yhteiskunnassa on parantunut todella paljon, mutta pinnan alla asenteissa on paljon samaa. Kallio käsittelee myös valtaa ja vallankäyttöä. Virkistävää on se, että päähenkilö on kapinallinen, muttei mikään hyveellinen maailmanparantaja, vaan välillä aika kaoottinen ja pinnallinenkin.

Romaanin kieli on runollista ja varsinkin luontokuvaukset tuntuvat todellisilta, aivan kuin olisi päässyt käymään saarella. Amandan tuntemuksia kuvataan riipivästi. Koskettavin ulottuvuus kirjassa on väärään aikaan ja rooliin syntymisen teema. Jonain toisena aikakautena Amanda olisi voinut elää aivan toisenlaisen elämän. Eräänä juonteena Kallion romaanissa kulkee naiseus: sallitut tavat toteuttaa naiseutta ja seksuaalisuutta, ja lopulta naiseuden kuihtuminen sairaalan karussa ympäristössä.

Välillä romaani toi mieleen Sarah Watersin kirjan Fingersmith (Silmänkääntäjä). Siinäkin on yhteiskunnassa repaleisilla reunamilla elävä nainen, joka päätyy mielisairaalaan, vaikkei ole sairas. Fingersmithin tarina tapahtuu vain parikymmentä vuotta ennen Amandan kokemuksia, mutta viktoriaanisessa mielisairaalassa ovat käytössä paljon brutaalimmat otteet. Toisaalta Amanda onkin Seilissä helpompien potilaiden osastolla.

Yön kantaja on mukaansa tempaava lukukokemus, joka jää mietityttämään pitkäksi aikaa.

Naiset viinin vankeina

Näyttökuva 2017-04-22 kello 9.54.57

Ira Koivu: Vapaa viinistä – miten elämä muuttuu, kun pistää korkin kiinni (Viisas elämä, 2016)

Suomalaiset naiset juovat enemmän kuin koskaan ennen. Sivistyneestä viininjuonnista on tullut osa jokapäiväistä elämää, enää ei riitä perjantaipullo. Arkiateriallekin kuuluu viini, äidit ottavat huikat saatuaan lapset nukkumaan, bileet eivät ole mitään ilman viiniä, tyttöjen illassa tyhjenee pullo jos toinenkin.

Toimittaja Ira Koivu väsyi viininhuuruiseen elämään ja päätti lopettaa. Tässä kirjassa hän kertoo kokemuksistaan. Mukana on myös neljän muun lopettaneen naisen haastattelut. Aihepiiri selvästi kiinnostaa, sillä jouduin odottamaan teosta kirjastosta kuukausikaupalla.

Koivun ote on napakka, hän ravistelee nykynaisia tarkastelemaan suhdettaan alkoholiin. Omakohtaisuuden ansiosta teksti ei ole saarnaavaa. Koivulla on hyviä huomioita. Naiset ovat tottuneet jo nuorina aikuisina istumaan baareissa, bailaamaan alkoholin avulla ja litkimään viiniä illanistujaisissa, joten tavasta on vaikea luopua äitinäkään. Äidit jätetään Suomessa aika yksin. Ei ihme, että moni rentoutuu viinilasillisen ääressä saatuaan lapset nukkumaan ja päivän työt tehtyä. Toleranssin kasvaessa alkaa mennä enemmänkin. Samalla äidin juominen on tietenkin ihan eri lailla paheksuttavaa kuin isän.

Kirjaa on suunnattu naisille, jotka käyttävät alkoholia muka sivistyneesti ja median luomien mielikuvien mukaisesti, mutta ovat silti huolissaan alkoholinkäytöstään. Äiti juo viiniä illalla, unen laatu huonontuu, hän on lyhytpinnainen ja väsynyt, olo on turvonnut ja paino nousee, mikä nakertaa itsetuntoa.

Koivu kritisoi aiheellisesti kuvaa, jonka media rakentaa viinin ympärille. Mainoksissa luodaan ihania mielikuvia: hoikat, terveet naiset nauravat takaa valaistut valkoviinilasit käsissään, on hauskaa ja rentoa, aurinkokin paistaa. Tv-sarjoissa muodikkaat naiset kokoontuvat viinibaariin tukemaan toisiaan. Suomalainen juomakulttuuri ei tunnetusti salli normista poikkeamista. Jos juo baarissa appelsiinimehua, pilaa kaikkien illan. Joku voi jopa suuttua.

Kirja on tärkeä. Ainoa miinus tulee siitä, että kokemuskertomuksissa lopettaminen tuntuu käyvän aika vaivattomasti. Monellahan lopettaminen vaatii vuosien taistelun ja repsahduksia voi tulla useita, joskus antabus-lääkityskin on tarpeen. Toisinaan taas terapia voi olla hyödyllistä. Moni lääkitsee alkoholilla huonoa itsetuntoa, ujoutta, kelpaamattomuuden tunteita, hylätyksi tulemisen pelkoa ja jopa masennusta. Silloin voi olla tarpeellista käydä asioita läpi terapiassa.

Kauneus ja terveys -lehdessä (4/2017) sattui silmään muusikko Björn Suomivuoren haastattelu alkoholismista. Hänen kokemuksensa taitaa vastata monen suomalaisen introvertin tarinaa:

Näyttökuva 2017-04-22 kello 10.15.59

(Haastattelu Anna Kauhala)

Sekopäämurhaajan sulkasato

Näyttökuva 2017-04-19 kello 8.09.51

Samuel Bjørk: Yölintu (Otava, 2017)

[Vapaakappale kustantajalta]

Sisältää vihjeitä juonesta!

Moni ihastui norjalaisen Bjørkin esikoisdekkariin Minä matkustan yksin – itse olin kyllä siihen pettynyt. Yölintu jatkaa samaa sarjaa. Mia Krügerillä on taas henkisiä ongelmia ja mielenmyrskyjä, Holger Munch porskuttaa jaksamisensa äärirajoilla. Ex-hakkeri Gabriel Mørk koettaa sopeutua poliisityön kauheuksiin. Se onkin haasteellista, sillä vastassa on vielä ensimmäistä osaa hurjempi kiduttaja-murhaaja.

Nykydekkareissa riepoo kirjailijoiden pakkomielle tehdä murhaajista todella mielikuvituksekkaita. Lavastetaan asetelmia, käytetään omituista rekvisiittaa, tiputellaan outoja vihjeitä. Usein kuvioon sotkeutuu kummallisia ulkopuolisia hahmoja, tässäkin kilahtanut miljardööri. Joku sopiva mielenterveyspotilaskin pitää olla.

Yölinnussa on jälleen murhaaja, jolla on jos jonkinlaiset systeemit, rituaalit ja rekvisiitat. Periaatteessa tarinassa oli hyviä elementtejä. Alussa kaksi norjalaislasta lähetetään Australiaan, missä he joutuvat sekopääkultin hoiviin. Nykytasossa tutkitaan valtavirrasta poikkeavaa ongelmanuorten laitosta. Ikävä vain, että romaani oli todella sekava ja epäuskottava.

Luen dekkareita ennen kaikkea hyvin rakennetun juonen takia. Parhaimmillaan juoni on kuin pärekori, jossa eri tarinalinjat kulkevat toistensa yli ja ali ja muodostavat lopulta napakan kokonaisuuden. Yölinnussa juoni leviää joka suuntaan. Vaikuttaa siltä, kuin kakkososa olisi rykäisty ykkösen perään pikavauhtia.

Kirjassa on todella rasittavaa toistoa. Mia Krüger menee uudestaan ja uudestaan kapakkaan ja tilaa tuopin sekä Jägermeisterin. Hän on kerta toisen jälkeen itsarin partaalla ja märehtii kuollutta narkkarisiskoaan. Kerta toisen jälkeen hoetaan, että Gabriel Mørk oli tosi epävarma tullessaan poliisiin töihin. Curry toilailee kännissä uudestaan ja uudestaan, jopa töissä, mutta siitä ei seuraa mitään. Toistoa ja jankkaamista on myös kielen tasolla. Kaikki henkilöhahmot hokevat koko ajan ”mitä?” Kirjan lopulla alkoi tuntua, että kiljun, jos joku vielä sanoo ”mitä?”. Toisteisuutta on myös henkilöiden tarinoissa. Kirja vilisee lapsia, jotka ovat kokeneet uskomatonta kaltoinkohtelua.

Pahinta on, että Bjørk ei saa tarinaansa pysymään kasassa. Pöllöteema jää keskeneräiseksi. Hämäräksi jää, miksi pahis sieppaa juuri eläinten ystäviä ja pakottaa heidät elämään eläimen lailla – eikö olisi loogisempaa, että tämän kohtelun kokevat eläinten tappajat? Mukana on peräti kaksi henkilöhahmoa, jotka tykkäävät liimailla pöllön höyheniä omaan ihoonsa.

Mielestäni dekkarissa on erityisen tärkeää, että kaikki yksityiskohdat johtavat johonkin. Yölinnussa näin ei ole. Munch kärsii riipivistä pääkivuista ja lukija odottaa, että hänellä on vähintään aivokasvain. Pääkivuilla ei kuitenkaan ole mitään tarkoitusta. Munchin tyttären ihastuksella on sama sukunimi kuin miehellä, joka lähettää lapset Australiaan, mutta seikka ei saa oikein mitään selitystä. Epäuskottavia yhteensattumia vilisee: miten Miriam sattuukin törmäämään murhaajaan? Ja miksi tapahtumien pitää jälleen koskea Munchin omaisia, kuten ensimmäisessäkin dekkarissa? Kulttiteema jää irralliseksi: välillä vihjaillaan salaisista saatananpalvojien kulteista, mutta aihe jää ilmaan, samoin australialainen kultti.

Yölintu ei edes ollut kovin jännittävä, mutta pakkohan se oli lukea loppuun. Sen jälkeen harmitti.