Vainajien päälle sylkemisestä

Suomalaiseen perinteeseen on aina kuulunut vainajien kunnioittaminen. Viime aikoina on tuntunut, että ei kuulu enää. Yökerhopalossa kuollutta nuorta naista solvattiin niin, että omaiset joutuivat tekemään rikosilmoituksen. Sama kohdistui asema-aukiolla pahoinpideltyyn nuoreen mieheen. Netin räyhääjät viis veisasivat omaisten surusta tai vainajan kunnioittamisesta. Kommentit olivat todella oksettavia ja karmivia.

Kaikenlainen kuolleen riepottelu, tapahtui se sitten fyysisesti tai verbaalisesti, on väärin ihmisyyttä kohtaan. Sellaista ei olisi ansainnut edes Saddam Hussein. Hänen ruumiinsa häpäisivät vajosivat samalle tasolle tyrannin kanssa. Suomalaisista, jotka kirjoittelevat netissä (usein totuuden vastaisia) törkeyksiä väkivaltaisesti kuolleista nuorista ihmisistä ei voi oikein edes sanoa mitään. Suomessa on vallinnut perinteisesti tietynlainen moraali, ja ”kuolleista ei puhuta pahaa” on kuulunut siihen oleellisesti.

[Meemikuva poistettu]

Viimeisin tempaus oli lapsensa menettäneen perheen kuvan nappaaminen meemiin. Kuva on vain runsas sata vuotta vanha, henkilöiden omaisia voi vielä hyvin olla elossa. Ja vaikkei olisi, traagisen pikkulapsen kuoleman hyödyntäminen tällaisessa yhteydessä on etovaa. Meemiin sisältyy vihjaus, että kyseinen hämäläisperhe antoi lapsensa kuolla, koska ei huolinut rokotuksia. Tuohon aikaan Suomessa kuoli runsaasti vauvoja esimerkiksi tulehtuneen napatyngän seurauksena. Neuvoloita ei ollut, eivätkä kaikki osanneet hoitaa napatynkää oikein – pahemmista sairauksista puhumattakaan. Kun ei antibioottejakaan ollut, tulehduksiin kuoli tehokkaasti.

Sodissa on tietenkin häpäisty vihollisen ruumiita urakalla. Nykyään on helpompaa, sen kun sylkee netissä vainajien päälle.

Lapsensa menettäneen perheen kuvan oikeudet kuuluvat Museovirastolle: http://suomenmuseotonline.fi/fi/kohde/KUOPION+KULT.+HIST.+MUSEO/ALAMUSEO+KHM+KUOKHM/KHM/B/VA/5910?itemIndex=6724

Pikkukaupungin tyttö

Näyttökuva 2017-01-18 kello 8.30.08

Elizabeth Strout: My Name is Lucy Barton (Viking/Penguin, 2016)

New Yorkissa asuva perheenäiti Lucy joutuu sairaalaan vaikean sairauden takia. Yllättäen hänen äitinsä tulee viideksi päiväksi pitämään seuraa, kunnes lähtee yhtä äkkiä kuin on tullut. Äidin kohtaaminen saa Lucyn miettimään lapsuuttaan. Aikuiselämä ja menneisyys näyttäytyvät täydellisinä vastakohtina: Lucyn tausta on rutiköyhä, mutta hän päätyi yliopistoon ja sitten asumaan Greenwich Villageen. Aviomiehestä tulee äveriäs perinnön vuoksi, Lucysta oman kirjoittamisen myötä.

En ollut koskaan kuullutkaan tästä kirjailijasta. Saksassa minusta on hauska viettää aikaa kirjakaupoissa ja katsella, millaisia kirjoja on ilmestynyt. Nettikirjakaupat ovat hieno juttu, mutta niissä ei voi vaeltaa ja ihmetellä – tai ainakin se on tylsää. Tämän kirjan kansi herätti huomion. Ostin myös naistenlehti Brigitten kirjallisuusteemaisen oheislehden, jossa oli Stroutin haastattelu. Kirja löytyi onneksi samantien Helmetistä ja odotti varattuna, kun palasin kotiin. Stroutilta on julkaistu suomeksi teos Pikkukaupungin tyttö (Otava, 2001). Novellikokoelmasta Olive Kitteridge on tehty elokuva. Englanninkielistä tuotantoa on hyvin saatavilla Helsingin kaupunginkirjastossa.

Lucy Bartonin tarina on hienosti kerrottu ja ajankohtainen. Meilläkin tunnutaan uskovan, samoin kuin Yhdysvalloissa, että kenestä vain voi tulla mitä vain, varsinkin kun opiskelu on ilmaista. Stroutin kirja näyttää hienovaraisesti, ettei se niin helppoa ole. Kun Lucy on pieni, hänen perheensä asuu autotallissa, jossa on aina kylmä. Pikkukaupungissa perhettä ei oikein edes pidetä ihmisinä. He ovat valkoista roskasakkia. Lucy innostuu koulunkäynnistä ennen kaikkea siksi, että koulurakennus on lämmin, päinvastoin kuin perheen asumus.

Lucy saavuttaa elämän, josta ei ole edes osannut uneksia, mutta ulkopuolisuuden tunne pystyy. Elämä New Yorkissa erottaa hänet lapsuudenperheestä. Silti äiti pysyy tärkeänä.

Minua viehätti romaanin hienovaraisuus ja pelkistyneisyys. Köyhyyden kurjuutta ei hierota lukijan naamaan, se käy ilmi vain pienin vihjein. Lukijan oivallettavaksi jätetään paljon. Tyyli on naiivia ja kuulasta, sävy lempeä.

Todella hieno lukuelämys!

New York Timesin kiinnostava arvio kirjasta.

Betoninostalgiaa

Menin eilen väärään bussiin ja päädyin sattumalta asuinalueelle, jossa oli ensimmäinen kotini. Siis se, johon vanhempani kiikuttivat minut synnytyslaitokselta. Merkillinen kokemus.

Näyttökuva 2017-01-16 kello 20.23.24

Luin taannoin Kari Hotakaisen hyvän kolumnin, joka sai ajattelemaan. Kirjoituksessa ei huomioida, että nostalgiaa on eri lajeja. Sana nostalgia tulee kreikan sanoista nostos, kotiinpaluu ja algos, tuska. Tuskan tilalle ajattelen usein kipua. Voi vain kuvitella millaista kipua ovat tunteneet Karjalan evakot, jotka pääsivät katsomaan kotikontujaan Neuvostoliiton romahdettua. Silloin on kyseessä ihan erilainen nostalgia kuin sedillä, joiden mielestä kukaan ei ole tehnyt kunnon musaa sitten Rollareiden.

Näyttökuva 2017-01-16 kello 20.23.38

Hakalehdon rakennukset suunnitteli arkkitehti Sakari Nironen.

Kuten tunnettua, lapsuuden maisemiin palaaminen myös häkellyttää. ”Iso pulkkamäki” ei yllättäen ollutkaan yhtään iso. Lapsuudessa tuntui, että Tapiolan keskustaan oli loputon taivaltaminen, hyvä kun hädintuskin jaksoi perille. Mutta tosiasiassahan sinne on muutama askel.

Minua huvitti, että maaston muodot ovat piirtyneet mieleen tarkkaan. Muistan jokaisen mäen ja nyppylän. Pienenä Hakalehdossa oli ihana leikkiä. Ei tarvinnut pelätä autoja, luontoa oli sopivasti saatavilla. Eniten pihoista ja vihrealueista tuli mieleen väsymätön aherrus. Kun nukkekodin nuket lähtivät ulos retkelle, heille piti rakentaa kokonainen mökkikylä tikuista, lehdistä ja sammalista. Veljen kanssa tehtiin spagettimainen autorata, joka täytti koko (tosi ison!) hiekkalaatikon. Autotunnelien rakentaminen oli tarkkuutta vaativaa hommaa, jotteivat ne romahtaneet pikkuautojen päälle hiekan kuivuessa.

Näyttökuva 2017-01-16 kello 20.23.31

Suomalaista betoniosaamista. Taloissa on pilaripalkkirakenne ja elementit valettiin paikanpäällä.

Hieman harmittaa, ettei elämäni ensimmäinen koti ole esimerkiksi sadunomainen pitsihuvila tai jugend-linna Kruununhaassa. Hakalehto on kuitenkin mielestäni edelleen hieno alue. Visiitin aiheuttama nostalgia ei ollut halua palata menneisyyteen, eikä ihan kipuakaan. Ennemmin hämmennystä sen edessä, miten nopeasti aika kuluu. Vastahan minä touhusin tuolla kuusen juurella pikkunukkieni kanssa, unohtuneena leikin maailmaan. Ja yhtäkkiä olenkin itse teini-ikäisen äiti.