Älä koske

Näyttökuva 2017-10-17 kello 9.48.15

Katutaidetta Berliinistä

Me Too -kampanjassa ei yllätä se, miten yleistä seksuaalinen häirintä on vaan se, että tämä tulee kenellekään yllätyksenä. En ole onneksi kokenut varsinaista väkivaltaa, mutta eritasoista häirintää tietysti olen. Kun en ole suostunut juttelemaan ventovieraan miehen kanssa vaikkapa kesken lounastaukoni, olen saanut kuulla olevani huora ja ruma. Mieshieroja on ruvennut liian tuttavalliseksi ja haastattelutilanteessa miespuolinen toimittaja on alkanut vihjailla (keskellä päivää). Usein tilanteet ovat moniselitteisiä ja vaikeita. On selvää, mitä toinen osapuoli haluaa, mutta silti ei saa loukkaantua. Jälkikäteen mietin, miksen vain lähtenyt haastattelutilanteesta kesken pois.

Oma lapsuus- ja nuoruusaika, 1970–80-luku, on mielikuvissani ylettömän seksististä aikaa. 1960-luku oli tietysti vielä pahempi aika tässä suhteessa. Varsinkin 1980-luvulla jopa koko perheen ohjelmat, kuten kotimaiset huumorisarjat, olivat vaivaannuttavan sovinistisia ja täynnä pikkutuhmia juttuja. Pikkutuhma huumori kukoisti muutenkin, ja huumoristahan ei saa suuttua. 1970-luvulla 60-luvun seksuaalisesta vapautumisesta oli tullut normi, mutta aikuiset olivat silti oman kasvatuksensa vankeja. Yritettiin olla vapaamielisiä seksin suhteen, mutta vapaus ei ollut luontevaa.

Moni ikäiseni muistaa, ettei kukaan pitänyt omituisena, jos vaikkapa perheystävien ollessa kylässä tuttavapariskunnan mies kommentoi tyttöjä ja näiden kehittymistä. ”Se on teidänkin pikkulikka ruvennut tissejä kasvattamaan”, ”Tytöllä on ruvennut tulemaan perseeseen muhkeita muotoja”, ja niin edelleen. Lehdissä ja postikorteissa oli pikkutuhmia pilakuvia, joissa usein oli kaljamahainen mies kuolaamassa jättirintaisen blondin perään.

1980-luvun sovinismi tiivistyi tietysti ns. Tupolevin veljesten tempaukseen (täällä). Aikoinaan tapaus järkytti syvästi, olin silloin 19-vuotias.

Luin eilen Annasta nro 41 kollagani Laura Gustaffsonin haasattelun, jossa viisas kirjailija pui seksuaalista väkivaltaa. Tämä oli osuvasti sanottu:

Näyttökuva 2017-10-17 kello 10.03.54

Seksuaalinen häirintä on hyvin monimutkainen ilmiö. Eräs alalaji, josta harvoin puhutaan, on mitätöinti. Misseistä kirjoitellaan keskustelupalstoilla, että ”tota en panisi, vaikka sillä olisi paperipussi päässä”. Samaa saa kokea oikeassa elämässä. Naiselle saatetaan sanoa, että hän on liian miehekäs, että käyttäisit korkokenkiä, miksi sulla on aina housut, et olisi leikannut tukkaa lyhyeksi, olet ruma, noin lihavaan kukaan mies ei koskisi tikullakaan. Kerran olin naisseurassa baarissa, kun humalainen mies tunki juttusille. Ystäväni pyysi, että hän jättäisi meidät rauhaan. Palaute: ”Älä sä Justiina siinä rupea rääkymään, en mä sun takia tähän tullut, toi blondi mua kiinnostaa.” Tietysti useimmiten kun pyytää, että saisi olla rauhassa, saa kuulla olevansa huora.

Tulee todella surullinen olo, kun saa kuulla, että jopa 10-vuotiaita tyttöjä kouritaan ja nimitellään julkisissa liikennevälineissä, eivätkä aikuiset puutu asiaan.

Tähän liittyen olen katsonut Netflixistä kiinnostavaa dokumenttisarjaa netin pimeistä puolista, nimeltään Dark Web. Eilen katsoin jakson, jossa nettipornoon koukuttuneet nuoret miehet yrittivät päästä riippuvuudestaan irti. Osalla pojilla oli jo fyysisiä oireita, henkisistä puhumattakaan.

 

Sota

Olen luullut, että yleissivistykseni on melko kattava, mitä tulee 1900-luvun historiaan. Päätin katsoa muutaman 1. maailmansodasta kertovan dokumentin ja tajusin, etten tiennytkään juuri mitään. Toisesta maailmansodasta tiedän paljon, mutta käsitykseni ensimmäisestä maailmansodasta oli, että se oli sellainen pienempi kärhämä ennen kunnon rytinää. Tiesin juoksuhaudat, pilkkukuumeen ja kemiallisen sodankäynnin (myrkkykaasujen muodossa). Paikannimi Ypres oli tuttu, mutta ei hajuakaan, mitä siellä tapahtui.

Minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, että belgialaisia siviilejä teurastettiin ja esimerkiksi yliopistoja kirjastoineen hävitettiin maan tasalle. En tiennyt sitäkään, että Franz Ferninandin vaimo Sophie murhattiin miehensä rinnalla – olen varma, ettei koulukirjoissa ollut vaimosta mitään. Hävettää.

Apocalypse World War 1 on hieno viisiosainen dokumenttisarja, joka koostuu väritetyistä aikakauden filminpätkistä, joihin on lisätty ääniraita. Filmit tekevät tapahtumista todentuntuisia.

BBC:n dokumentissa haastatellaan tutkijoita, jotka kertovat viimeisimmästä tutkimustiedosta. Kiehtova tämäkin.

Päällimäiseksi tunteeksi dokumenteista jäi (yllättäen) häkellys siitä, miten järjetöntä sota on. Tulee mieleen W.C. Fieldsin ajatus siitä, että valtioiden johtajille voitaisiin antaa hevosenlannalla täytetyt sukat, joilla he saisivat hutkia toisiaan sen sijaan, että kokonaiset kansankunnat vedetään sotaan mukaan.

Takaisin ysärille

Näyttökuva 2017-10-08 kello 12.37.32

Essi Huuhka ja Aino Tormulainen: Ysärikirja (Atena, 2017)

Olen seurannut Nuoruusdisko-blogia jo pitempään, koska siinä on ihanaa arjen lähihistoriaa. Blogista on ollut hyötyä kirjoittamisessakin, kun on pitänyt muistutella mieleen vaikkapa 1990-luvun suosikkikaramelleja tai muita ilmiöitä. Riemastuin kuullessani, että blogin pohjalta on tehty kirja. Toinen hauska blogi on 70-luvulta päivää. Mahtavaa, että ihmiset keräävät arkihistoriaa blogeihinsa.

Näyttökuva 2017-10-08 kello 12.51.31

Ping, on aika kääntää sivua!

Ysärikirja käsittelee eritoten 1990-luvun lapsuutta ja nuoruutta, joten se on suunnattu vähän minua nuoremmille. Kirjaa on silti hauska lukea. Lelut ja kirjat ovat tuttuja pikkusiskojen kautta ja monet muoti-ilmiöt, kuten grunge, lävistykset ja hiusmaskara, olivat muotia myös nuorten aikuisten keskuudessa.

Ysärikirja on mainio täsmälahja 1990-luvulla kasvaneille, sekä hyvä lähdeteos kirjailijoille ja toimittajille. Mukana on lasten ja nuorten omaa kulttuuria: vaihtarit, ystävärannekkeet, kaulapannat, naparenkaat. Omassa mielessäni 1990-luvusta on tietysti noin viisi minuuttia, ja kuvien vanhanaikaisuus häkellyttää.

Näyttökuva 2017-10-08 kello 12.51.49

Denim on aina muodissa.

Kiinnostava ja hauska teos!