Vanhemmuus on yksi siivenisku

Kävelemme paahtavan kuumaa ja kapeaa katua käsi kädessä lapsen kanssa. Joonianmereltä puhaltava tuuli ei viilennä lähelle 40 astetta kipuavaa lämpötilaa. Lapsi kulkee ajatuksissaan, kunnes pysähtyy äkkiä valtavien kukkien eteen. Kukat kuhisevat mehiläisiä. “Parhainta hunajaonnea teille ja lapsillenne”, toivottaa lapseni ja jatkaa matkaansa.

Suuresti arvostamani ajattelijat ja kirjoittajat Maria Pettersson ja Reetta Räty kirjoittivat kesän aikana lasten kohtaamisesta ja vanhemmuudesta. Yhteiskunnassamme lapset (ja ylipäätään sukupolvet) on eristetty toisistaan, erilaisiin arkiin, erilaisiin maailmoihin, erilaisiin tiloihin. Sekä Petterssonin että Rädyn tekstit kuitenkin katsovat otsikoissa yleensä esiintyvän lapsuudesta ja lapsiperhe-elämästä luodun kuvan taakse. Tämä teksti on minun valotukseni siihen, miltä vanhemmuus tuntuu. Se on subjektiivinen, koska millään muulla tavoin ei voi vanhemmuudesta kirjoittaa.

Vanhemmuus on pelkoa. Jatkuvaa pelkoa siitä, että mitä jos lapsi ei pärjääkään ilman minua, ja samalla pelkoa siitä, että mitä jos pärjääkin. Se on hiljaisissa hetkissä päässä soiva Abban ‘Slipping through my fingers’, pelko siitä että menettää nämä ainutlaatuiset hetket kun väsyneenä ei todellakaan kiinnosta tarttua siihen hetkeen jolloin yrittää mahdollisimman nopeasti raahata lapsen loskaisen kaupungin läpi kotiin. Pelkoa lapsen puolesta: mitä jos se jää auton alle, jos tuo lapsi jonka kanssa se leikkii onkin huonoa seuraa, jos se lähtee pihalta vieraan matkaan vaikka on kielletty (ikään kuin sellaista ikinä tapahtuisi), jos se meneekin armeijaan ja äänestää Perussuomalaisia.

Vanhemmuus on palavaa rakkautta. Sitä, kuinka henki salpautuu katsoessa lapsen niskan ja lapaluiden kaarta, minä tein tuon!-ajatus, miten kaunis ja täydellinen! Pitkän päivän jälkeen suljetun lastenhuoneen oven takaa kuuluva tunnustus ‘sä olet maailman paras äiti’, joka saa putoamaan polvilleen itkemään. Sitä kun katselee nukkuvaa lasta ja tukahduttaa pakahduttavan halun herättää se, vain jotta voisi kertoa, miten rakastettu se on, miten sen pitää aina kertoa jos on mitään ongelmia, miten sen elämässä ei voi tapahtua mitään sellaista minkä jälkeen ei olisi tervetullut kotiin. Muista se aina, muistatko.

Vanhemmuus on halvaannuttavaa väsymystä. Se on ensimmäinen puolitoista vuotta pimeyttä, koska univelan ja henkisen kuormituksen takia muistijälkiä ei jää. Se on minuuttien laskemista siihen, koska saa lapsen seuraaville unille, koska joku muu ottaa sen hetkeksi, energiajuomiin hankittu addiktio koska aamuisin on liian väsynyt keittääkseen kahvia. Väsymystä, josta tuntuu että järki lähtee lopullisesti, koska kukaan ei ota vakavasti sitä miten ote todellisuudesta alkaa herpaantua lähiöiden betoniseiniä harmaina talvipäivinä tuijottaessa kun on vuoden nukkunut maksimissaan kahden tunnin pätkissä.

Vanhemmuus on ylpeyttä. Kun lapsi osoittaa empatiaa satunnaisille mehiläisille, puuttuu pihalla kiusaamiseen, on kiinnostunut Tärkeistä Asioista ja on Ikäisekseen Kypsä. Kertoo haluavansa isona filosofiksi ja jäätelönmyyjäksi. Osoittaa, ettei välitä materiasta yhtä paljon kuin oikeudenmukaisuudesta. Esittää hämmentävän syvällisiä ja filosofisia ajatuksia: itkee ensimmäisen kerran kun kuulee että kuolema on lopullinen päätös egolle, mutta seuraavan kerran aiheesta puhuessaan on hyväksynyt elämän jatkumisen suuremman mittakaavan kauneuden.

Vanhemmuus on toivoa. Toivoa siitä, ettei ehkä pilaa lasta omalla keskeneräisyydellään. Että jos se perisikin ne omat parhaat puolet ja jättäisi pikkumaisuuden, katkeruuden ja asioissa vellomisen tähän sukupolveen. Toivoa että se on onnellinen elämässä, onhan se saanut niin hyvät eväät, saa kavereita minuutissa ja on sosiaalisesti urheampi kuin minä tulen koskaan olemaan. Että kaikesta siitä pelosta huolimatta onkin onnistunut luomaan jonkin pysyvän jäljen, jonkin pohjan johon se voi nojata läpi elämän, että se ainakin aina tietää olevansa maailman rakkain ja tärkein koska sen on sille joka päivä kertonut.

Vain huonot vanhemmat eivät pelkää olevansa huonoja vanhempia. Jokainen hyvä vanhempi kokee riittämättömyyttä, pelkää mokaavansa – ja mokaakin, lukemattomia kertoja. Jokainen lapsi traumatisoituu, mutta vanhempi voi onnekkaiden sattumien kautta ehkä vaikuttaa siihen, traumatisoituuko lapsi siitä ettei sinä yhtenä iltana saanut kolmatta annosta muroja vai siitä ettei sitä rakastettu. Vanhemmuus ei ole päivähoitomaksujen laskemista ja unien aikatauluttamista, vaan sellainen emotionaalinen matka, jota ei samalla toivoisi pahimmalle vihamiehelleen. Ja samalla toivoisi jokaisen kokevan, jotta ne ymmärtäisivät että se käytätkö puhelinta ruokapöydässä lapsen kanssa on yhdentekevää suhteessa siihen, millainen on sävy siinä päivän viimeisessä kosketuksessa silittäessäsi lapsen uneen. Musta kotka ei vie lasta, mutta kaikki tämä on yhdessä siiveniskussa silti ohi.

 

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *