Suvaitsevaisuusharha 2 – kaiken hyväksyminen on keskustelutaidon puutetta

Vietin viikonlopun Karjalassa Laatokkaa kiertäen enkä kuullut viime torstaina tuoreeltaan Taideyliopiston ex-rehtorin Tiina Rosenbergin haastattelua radion Kultakuume-ohjelmassa. Onneksi meillä on Ylen Areena.

Toimittaja Tuomas Karemo tenttaa ohjelmassa Rosenbergiltä syitä, miksi tämä joutui jättämään rehtorin virkansa. Niitä sen enempää kommentoimatta tartun Rosenbergin ajatukseen, että suomalaisessa yhteiskunnassa pidetään demokratian huippusaavutuksena ja ”hienona poliittisena eleenä sitä, että ollaan puhumatta siitä, että demokratia mahdollistaa myös epädemokraattisten voimien valtaan tulon”.

Otsikoin huhtikuun alussa Image.fi:hin kirjoittamani ensimmäisen blogipostaukseni sanalla Suvaitsevaisuusharha. Olen monessa kohdin eri mieltä kuin Rosenberg haastattelussaan, mutta väitän tunnistavani hänen vaaralliseksi luonnehtimansa hiljaisuuden. Siihen meillä vajotaan, kun pitäisi uskaltaa nostaa kissa pöydälle. Kutsun sitä suvaitsevaisuusharhaksi ja tarkoitan pakonomaista tarvetta suvaita riidan välttämiseksi kaikkia niitä asioita, joita ei oikeasti tarvitsisi hyväksyä.

On tosi tärkeää, että yhteiskunnassa suvaitaan erilaisuutta ja että ihmiset ovat tasa-arvoisia rotuun, uskontoon tai vaikka sukupuoliseen suuntautumiseen katsomatta. Haluan että yhteiskunnassa pidetään huolta heistä, jotka eivät siihen jostakin syystä pysty itse.

Vaikeista keskustelun aiheista vaikenemista en kuitenkaan ymmärrä. Kun esimerkiksi poliittinen ääriajattelu hyväksytään suvaitsevaisuuteen vedoten, ollaan samassa tilanteessa kuin 60-luvulla, jolloin lapsia alettiin kasvattaa vapaan kasvatuksen metodein. Lapsille lähes kaikki oli sallittua, koska kieltäminen olisi kahlinut heidän oikeuksiaan, itseohjautuvuuttaan ja luovuuttaan. Mönkään meni. Myöhemmin todettiin, että kaikkea lapsen luontaista käyttäytymistä ei kannata suvaita. Jonnekin oli vedettävä hyväksyttävän toiminnan rajat, sillä niitä tarvitaan sosiaalisen käyttäymisen oppimiseen ja tiimitoimintaan.

Nyt suvaitsevaisuuteen vedoten hyväksytään huuhaatieteet ja vaikka lasten rokottamatta jättäminen, nostetaan musta tuntuu -amatööriys tutkimukseen, tietoon ja kokemukseen perustuvan ammattitaidon ohi, rakennetaan tulevaisuutta klikkijournalismin varaan, koska sitä on helpompi omaksua kuin laatujournalismia ja ylipäätään suhtaudutaan kritiikittömän sallivasti kaikkeen, mitä kuka tahansa keksii esittää – myös huonoon käytökseen.

Rosenberg otti esimerkiksi äärioikeistolaisuuden ja sen seuraavan asteen fasismin. Hänen mukaansa perussuomalaisuudesta ei meillä uskalleta keskustella, vaan sen ylle laskeutuu poliittinen hiljaisuus kuin ”hienona poliittisena eleenä”.

Rosenberg kielikuva iskee kuin ruoska: käytöstavoista yleisesti ja suvaitsevaisesti – koska emme niitä oikein tunne – piittaamattomat suomalaiset ovat oppineet ”hienon eleen” merkityksen. On muka hienoa ja jaloa käytöstä suvaita melkein mitä vain, ettei olisi suvaitsematon.

Loputon suvaitsevaisuus on keskustelutaidon puutetta, välinpitämättömyyttä ja Rosenbergiä lainaten ”vaarallista hiljaisuutta”. Se on siis harhakuva jostakin, jota ei ole.

Kaiken suvaitseminen johtaa tyhmistymiseen ja tiedosta piittaamattomuuteen, jossa isoäänisin ja lopulta se suvaitsemattomin voittaa.