Punaiset tennarit ja onnekkaat sattumat ovat pitkän iän salaisuus

Muutama viikko sitten sanoin ystävälle, että haluan vapautua paljosta siitä, mikä itselleni on tullut tavaksi. Juuri nyt minusta tuntuu siltä, että olen tyhjentänyt pääni. Miten se onnistui?

1. Ensimmäisen kerran elämässäni yli 30 vuoteen olin ilman vakituista työpaikkaa.
2. Matkustin Kaliforniaan, sekosin aikaerosta, sairastuin heti perillä, menetin ääneni ja sain hevoskuurin lääkkeitä. Lääkäri varoitti keltaisista pienistä pillereistä, jotka irrottaisivat limaa mutta aiheuttavat kiihtymystä. Olin myös ensimmäisen kerran elämässäni vieraana lapseni luona. Ujostutti avata keittiön kaappeja.
3. Palasin Suomeen. Ääni ei tullut mukana. Stressasin, sillä olin kahden viikon kuluttua lähdössä taas Amerikkaan.
4. Ääni oli yhä poissa, kun nousin kähisevänä viskialttona Washingtonin-koneeseen. Matkustin Heathrow’lla bussilla ja junalla ja juoksin välit. Ehdin jatkolennolle, kun Mrs. ”Tsutia” jo kuulutettiin.
5. Dullesin kentällä Washington D.C:ssä vastassa olivat isoisäni serkku, 91-vuotias great aunt Ruth ja hänen poikansa George Junior. Jälkimmäistä en ollut tavannut koskaan, edellisen ohi mennen kahdesti olessani 6- ja 36-vuotias. Ruthin vanhemmat muuttivat Amerikkaan 1910-luvulla Tampereelta ja Mouhijärveltä. Vuosia olin pohtinut, että jonkun olisi kirjattava heidän tarinansa. Nyt sen tekisin.

Millaista oli elämä Mouhijärvellä kivityömiehen perheessä 1911? Todennäköisesti köyhää. Lapsia oli syntynyt kuusi, elossa heitä oli neljä. Jokaisen piti etsiä töitä pitkin kylää ja ympäri Hämettä ja tehdä sitä, mistä sai vähän rahaa tai ruokaa. 18-vuotias Martti oli käynyt pari luokkaa koulua ja tehnyt töitä pikkupojasta. Nyt hän pelkäsi joutuvansa Venäjän armeijaan.

Isosisko Fanny oli muutamaa kuukautta aiemmin lähtenyt Amerikkaan työn hakuun. Martti päätti mennä perässä. Hän oli ”hulivili”, niin kuin itse kirjoittaa 41 vuotta myöhemmin isoisälleni tulleessa kirjeessä. New Yorkissa palvelijan paikan saanutta Fannya se ei miellyttänyt. Veli ei saanut häneltä apua toisin kuin pikkusisko Lyydi, joka tuli New Yorkiin viisi vuotta myöhemmin 17-vuotiaana.

Suomessa poliittinen tilanne kiristyi. Sisarusten setä ammuttiin punavankina Hämeenlinnassa kesällä 1918. Äiti kuoli saman vuoden elokuussa.

New Yorkissa Lyydi tapasi Tampereelta tulleen Laurin. He menivät naimisiin ja saivat poikavauvan, joka kuoli muutaman kuukauden ikäisenä. Ruth syntyi 1923.

Ruthilla on tummansininen housupuku, punainen käsilaukku ja punaiset, kiiltävää keinonahkaa olevat tennarit. Valkoisen paidan kauluksessa on punainen ja sininen raita. Hän nostaa silmilleen sinisävyiset aurinkolasit, kun hän ajaa valkoisen, vanhan Subarunsa ulos asuintalonsa autohallista. Autossa on muutama lommo ja naarmuuntuneet puskurit. ”Annan itselleni arvosanan, A, B, C tai D, jokaisesta parkkeerauksesta”, Ruth nauraa noustessaan autosta avaamaan sivupeilit. Automatiikkaa ei ole.

On vierailuni ensimmäinen aamu, ja aloitamme ohjelmamme Arlingtonin sotilashautausmaalta. Olen nolo, etten tarjoudu ajamaan, mutta minut on jo riisuttu aseista 91-vuotiaan tarmolla. Ikimaailmassa hän ei päästäisi minua rattiin. Hänhän tuntee tien!

Päivän päätteeksi olen yhä hämmästyneempi ja ihastuneempi: Teimme hautausmaalla pitkän kävelylenkin. Kävimme tädin viisi vuotta sitten kuolleen miehen haudalla, seurasimme vahdinvaihdon tuntemattoman sotilaan muistomerkillä ja jatkoimme vielä sisukkaasti mutta iloisesti astellen Kennedyjen ikitulelle, sillä aito Voguen lukija ymmärtää, kenet kannattaa viedä katsomaan Jacquelinen viimeistä leposijaa. Tädille tulee Vogue kotiin.

Sen jälkeen Ruth ajoi meidät syömään rapuleipiä lempi-dineriinsa, missä alkuun yliolkainen tarjoilija pyöri kohta jo ihastuneena hänen ympärillään. Lähtiessämme mies puhkesi ihastelemaan Ruthin tennareita, emmekä olleet päästä pois, kun mies avautui kertomaan omasta kenkäkokoelmastaan. Mies parka: jalka kasvoi ja hän joutui luopumaan 37 parista kenkiä!

Päivän päätteeksi pysähdyimme vielä shoppailemaan. Ruth osti kaksi hametta ja auttoi minua valitsemaan farkut.

Seuraavana päivänä Ruthilla oli ruskea, valkopilkullinen hame, valkoinen pusero ja jalassa kaksiväriset brogue-kengät. Aurinkolasit olivat tietysti ruskeat. Lähdimme katsomaan taidetta National Gallery of Artiin. Seisoimme The Mallilla, kun nuori nainen pysähtyi pyörällään Ruthin viereen vain sanoakseen: ”You have the most rocking shoes in this town.” Ruth hymyili hetken häkeltyneenä. Hän ei heti ymmärtänyt, mitä tässä yhteydessä merkitsee rocking. Sain auttaa ja tulkita. Posket mielihyvästä punehtuneena Ruth ryhtyi luontevasti ihastelemaan nuorelle naiselle tämän viehättävyyttä.

En usko, että Voguen päätoimittaja Anna Wintour on läheskään yhtä ihana ihminen kuin Ruth, mutta Ruth on hänen suuri ihailijansa. Jokin aika sitten hän lähetti minulle Suomeen Voguessa julkaistun jutun toisesta suosikistaan eli Yahoon johtajasta Melissa Mayerista, jolla muuten on suomalaiset sukujuuret. Ensimmäisenä iltana luonaan Washingtonissa hän antoi minulle luettavaksi tuoreen Vanity Fairin, josta suositteli erityisesti juttua 46-vuotiaasta kuvankauniista Mellody Hobsonista. Köyhän chicagolaisen yksinhuoltajan tytär on ponnistanut sijoittajaguruksi ja päätynyt naimisiin itseään 30 vuotta vanhemman elokuvaohjaajan George Lucasin kanssa.

Täti tilaa myös Vanity Fairin, National Geographicin ja Washington Postin. Aamuisin hän täyttää lehden sanaristikon ja lukee uutiset samalla kun katsoo televisiosta vanhoja brittiläisiä sarjoja tai taidekanavaa. Hän tietää kaiken uusimmistakin elokuvista ja kyseli minulta tänä aamuna suomalaisista formulakuskeista ja Jarkko Niemisestä. Turha mainitakaan, mutta Ruth rakastaa klassista musiikkia, ajelee autollaan konsertteihin ympäri kaupunkia ja seuraa aktiivisesti Washingtonin kulttuurielämää.

Iltapäivisin hän hoitaa sähköpostiaan ellei ole kaupungilla tai lounaalla naisystäviensä kanssa. Email-ystävät näyttävät harrastavan kulttuuri- ja luontovideoita, joita he lähettävät toisilleen.

Innostuessaan täti on kuin pikkutyttö. Silmät loistaen hän selittää tapahtumia ja nauraa kaikelle nokkelalle. Vielä kertakaan en ole kuullut hänen sanovan ainuttakaan poikkipuolista sanaa vanhuudesta, vaikka hän ei enää kuulekaan yhtä hyvin kuin ennen, eikä oikea käsivarsi enää oikein nouse.

Tädille tärkeä sana on ”serendipity”, onnellinen sattuma. Niille perustuu hänen mielestään hyvä elämä, ja hän opetti sanan minulle jo Arlingtonin hautausmaalla, jossa onnellisen yhteensattuman kautta tapasimme miellyttävän puutarhurin, joka osasi kertoa meille asiantuntevasti hautausmaan kukkivista puista.

Olen ollut Ruthin vieraana nyt viisi päivää. Iltaisin istumme keittiön pöydän ääressä viehättävässä kukkakuosein ja tekokukin koristellussa kodissa (taide seinillä on hyvää) ja juomme iltapalan päälle vishky sourit tai gin tonicit, jotka Ruth meille tekee. Joka ilta päätämme mennä aikaisin nukkumaan, mutta toistaiseksi aina on repsahtanut huomisen puolelle, sillä energisen Ruthin juttu ei lopu.

Enkä minä väsy kuuntelemaan. Tyhjät aivoni alkavat ottaa kiinni uudesta ja entistä tärkeämmästä: mikä on pitkän iän ja hyvän elämän salaisuus? Olisiko se oikea asenne ja serendipity?