Muotia ei vieläkään ymmärretä!

Pakko olla taas ikävä. Miten mielelläni kehuisinkaan Designmuseossa Helsingissä olevaa Suomimuodin antologia -näyttelyä. Näin sen pari viikkoa sitten, ja mitä enemmän aikaa vierailusta kuluu, sitä pettyneempi olen näyttelyn antiin. Jäljellä on tyhjä ja mitäänsanomaton olo.

Muodilla on aina ollut Suomessa uskottavuusongelma. Kulttuurissamme sitä pidetään yhä pinnallisena ja turhana ilmiönä. Itsensä älyköiksi mieltävät ihmiset vähättelevät pukeutumista, ja muotia seuraavia ihmisiä pidetään turhamaisina ja jopa typerinä. Ennen vanhaan ”vaatteilla koreilu” oli synti ja moraalisesti arveluttavaa kevytmielisyyttä. Hyvä ettemme edelleen ajattele niin.

Tähän vedoten voisi olettaa, että nimenomaan Designmuseo haluaisi rakentaa muotinäyttelyn, joka nousee vahvasti asenteellisuutta vastaan ja osoittaa muodin yhteiskunnalliset ja kulttuuriset merkitykset.

Muoti on todella paljon muutakin kuin vaatteita, mutta se ei näy antologianäyttelyssä, jossa esillä on – vain vaatteita. Näyttelyteksteissä kyllä väitetään aivan oikein, että ”suomalaisen yhteiskunnan ilmiöt ja olosuhteet ovat manifestoituneet muodissa – sodan jälkeinen mielenmaisema, pitkään kestävä talvi, tasa-arvo, Neuvostoliiton läheisyys, nousukausi, insinööriajattelu ja millenium.”

Näyttelyssä manifestit jäävät piiloon. Suomalaisten suunnittelijoiden eri aikakausina luomat asut eivät kommunikoi keskenään. Niiden esillepano ei luo lainkaan tarinaa ajasta, jolloin ne ovat syntyneet. Vaatteet eivät saa tilaisuutta kertoa mitään kantajastaan, joka kuitenkin aikoinaan on valinnut vaatteen juuri kertoakseen sillä jotakin itsestään.

Näyttely hukkaa herkkupalat. Se ei esimerkiksi kerro, miksi Sirkka Vesa-Kantele suunnitteli 60-luvun lopussa hienostuneen mutta samalla hyvin rohkean, uutta aikakautta ja ajattelua edustaneen kultakuvioidun housupuvun naiselle(!). Puhumattakaan että näyttely kertoisi Vesa-Kanteleen olleen paitsi muotitaiteilija myös toimittaja, joka yli 30 vuotta työskenteli Sorjat pukimet -, Muotisorja- ja Muoti- ja kauneus -lehtien päätoimittajana. Kuka nyt edes muistaa mainittuja lehtiä?

Näyttely on toki kaunis mutta yksioikoista asujen esittelyä 50-luvulta tähän päivään. Se ei yritäkään irrottaa vaatetta ihmisruumiista ja pyri antamaan sille uutta merkitystä.

Jälleen kerran muoti- ja muotoiluväki itse hukkaa tilaisuuden kertoa muodin merkityksellisyydestä. Sitä meillä nyt tarvittaisiin, kun kumminkin kilvan taivastelemme sitä, miksi muoti ei vedä, vaikka nuoret muotisuunnittelijat keräävät jatkuvasti kehuja maailmalla. Tuntuu siltä, että vaikka muotia on elämässämme kaikkialla, ymmärrämme sitä edelleen todella huonosti.

Entä mitä näyttely loppujen lopuksi kertoo ulkomaalaiselle kesävieraalle suomalaisesta muodista? Tehkääpä koe ja menkää Designmuseoon. Kuvitelkaa itsenne turistiksi, joka ei tiedä mitään suomalaisesta muodista.

Kuvat: Torstain slalom-asu 1974. / Kirsti Kasnion iltahaalari muutaman vuoden takaa. / Plastic Pony -ilmiö 90-luvulta aukeaa näyttelyssä vain sen muistavalle. / Reiman takki edustaa näyttelyssä insinööriajattelua. Minulle se on muistuma Satakunnassa vietetystä lapsuudesta: Harjavallassa kankaanpääläinen Reima oli lähimuotia.

P.S. Kommentoikaa, mitä mieltä olette. Olenko tekstissä liian ankara?