Lyömättömän hyvää terassiseuraa

Kausi alkoi perjantaina. Vedin yöpuvun päälle aamutakin, pitkän villatakin, kylpytakin ja toppapusakan. Jalassa oli villasukat ja neulostossut. Kannoin terassin kaiteelle viinilasin ja kiedoin ympärilleni villasaalin ennen kuin asetuin kaiteen viereen penkille. Nojasin selkäni terassin seinään ja tarkistin, että näen pimenevälle joen selälle. Avasin kirjan.

Tämän kesän ensimmäiset terassikirjat olivat Lena Anderssonin Omavaltaista menettelyä ja Sadie Jonesin Ehkä rakkaus oli totta. En saanut luettua jälkimmäistä tarinaa nuorista teatterintekijöistä loppuun asti, sillä sormeni kohmettuivat. En pystynyt enää kääntämään sivua.

Öinen terassilukeminen on jokakesäinen nautintoni. Muut puhuvat perennoista, kukkamaista tai yrttiviljelmistä, minä juttelisin kirjoista, joihin lomalla on aikaa uppoutua. Terassilla luettuihin kirjoihin syntyy poikkeuksellinen suhde. Muistan ne muita paremmin ja koen ne maagisemmiksi kuin mitä ne ehkä ovatkaan. Siitä kertoo sekin hassu tapa, että olen kuvannut monet näistä kirjoista – tunnelmallisesti terassilla, pimenevässä illassa.

Viime kesän vaikuttavimpia lukukokemuksiani oli Eleanor Cattonin tiiliskiviromaani Valontuojat. Uuden Seelannin kultakentille 1866 sijoittunut rikos- ja rakkaus- ja mitä kaikkea vielä -tarina uuvutti jopa fyysesti. Tunsin puskevani kirjaa loppuun kaikilla lihaksillani, vaikka se pitikin otteessaan. Tarina eteni aikansa, sitten se yhtäkkiä purkautui ja taas aloitettiin alusta. Sivuja riitti, tuntui, ettei juttu pääty koskaan, eikä juoni johda mihinkään. Mitään ei voinut aavistaa ennen loppua, joka olikin sitten luettava moneen kertaan.

Donna Tarttin Tikli oli Valontuojien rinnalla helppo pala. Kukapa ei rakastaisi New Yorkia. Kaupunkielämän kuvaus ja kaupungin dekadentit ihmiset sulattivat nauttimaan kerronnasta. Mutta on ristiriitaista, jos ei voi millään lailla arvostaa kirjan päähenkilöä. Pidin Theo Deckeristä, mutta mitään ihailtavaa hänessä ei ollut. Lurjus.

Mia Kankimäen Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin  luin monta viikkoa muiden kirjojen rinnalla. Pitkitin tahallani 900-luvulla eläneen japanilaisen hovinaisen tarinaa, sillä hidas rytmi sopi sille. Jhumpa Lahirin Tulvaniittyyn tartuin, koska en ollut aikaisemmin lukenut kirjailijalta mitään. Muistan kirjan yksityiskohtineen paljon paremmin kuin myöhemmin talvella lukemani Kaiman. Johtuuko se kirjojen erosta vai terassin ja kesäyön tunnelmasta? Väitän syyksi jälkimmäistä.

Jayne Anne Phillipsin Murhenäytelmän järkyttävyyttä ei terassikaan lievittänyt. Luin kirjan nurinkurisesti: hyppäsin yli hyytävän alun ja palasin siihen myöhemmin vain varovasti kurkistellen. Ei ihan suositeltavinta luettavaa yksin maalla. Kate Mortonin Hylättyä puutarhaa en muistaisi lukeneeni, ellei siitä olisi kuvaa. Terassi ei siis tee kirjalle aina ylimääräistä oikeutta.

Ensi viikonloppuna aion taas istua siellä. Säästän John Williamsin Stoneria, enkä edes aloita sitä ennen perjantai-iltaa. Metsästän myös Lena Anderssonin Vailla henkilökohtaista vastuuta -kirjaa, jota en aio olla lukematta vaikka kuinka myötähäpeä ja oma nolous raastaisivat. Muuta suunnitelmaa alkaneelle kaudelle ei ole. Aion antaa hetken ja sattuman viedä. Kirjasuosituksia ja -lainoja otan vastaan mielelläni.

Viimeinen kuva on tämän vuoden kauden avauksesta. Seuralaisena oli Pate. Oli muuten hyytävän kylmä, melkein kuin viime juhannuksena.