Wazzup?

Kirjan painoonmenosta on nyt kulunut kohta kaksi viikkoa. Tähän mennessä olen huomannut itsessäni ainakin kymmenen seikkaa:

1) Outo tuntemus oikeasta korvastani on lähestulkoon hävinnyt.
2) Toista silmääni viikkokausia nylkyttänyt elohiiri on hieman rauhoittunut, mutta ei kokonaan poistunut.
3) Olen alkanut miettiä, miten kirjaa voisi juhlistaa. Olen jopa hahmotellut puheen muistikirjaani (!)
4) Tunnen epämääräistä ahdistusta. Sikäli mikään ei ole siis muuttunut.
5) Katson joka ilta Brothers & Sisters -sarjaa ja itken poikkeuksetta joka jaksossa.
6) Kuuntelen, laulan ja soitan pianolla enimmäkseen kahta kappaletta: Jonna Tervomaan Rakkauden haudalla ja Ed Sheeranin I See Fire
7) Huomaan, että karaoke vetää minua puoleensa.
8) En tiedä, mitä teen pääsiäisenä.
9) Olen yrittänyt tehokkaasti hoitaa kaikenlaisia asioita, jotka vaativat esim. soittamista ja/tai sähköpostien lähettelyä.
10) Koen voimakasta tarvetta saada erinäiset virkamiehet nauramaan puhelimessa. Aina se ei onnistu.

Fiilikset vaihtelevat laidasta laitaan. Enimmäkseen olen kiitollinen siitä, että olen saanut taas ison työn päätökseen. Jätän valmistuneen ”projektin” vähitellen taakseni ja luovun siihen liittyvistä asioista. Tiistaina vein takaisin kirjastoon Harold Pinterin näytelmän, josta kirjani motto on peräisin. Vaikka näytelmä ei painanut juuri mitään, reppuni tuntui sen jälkeen oudon kevyeltä. Olen myös repinyt joitakin vanhoja käsikirjoitusversioita ja vienyt liuskat paperinkeräykseen – mutta en niitä, joihin kustannustoimittajani on tehnyt merkintöjä lyijykynällä.

Olen myös alkanut käydä uudestaan joogassa ja tehdä autuaana aurinkotervehdyksiä. Silloin minusta tuntuu vähän aikaa siltä kuin olisin täysin harmoninen olento.

Ja seuraavassa hetkessä – ehkä jo saunan jälkeen – oloni on jollakin tavalla irrallinen. Kun kirja on painossa, minulla ei ole ”paikkaa” johon palata. 

”Käsikirjoitus oli kotini”, sanoin taannoin kirjailijaystävälleni. Kieltämättä se kuulosti melko dramaattiselta.


Ja sitä se onkin. Nyt sellainen koti pitäisi luoda uudelleen, sana sanalta, lause lauseelta. Tällä hetkellä tuo tehtävä tuntuu melkein siltä kuin minun pitäisi rakentaa pilvenpiirtäjä yksin. 

Lohduttavaa on kuitenkin se, että voin aloittaa rakennustyöt minä päivänä tahansa.

Mutta en tänään.

Tänään soitan pianoa ja pari puhelua, meikkaan silmäni, piirrän itselleni kulmakarvat, juon afrikkalaista Roibos-teetä, hengittelen syvään, luen Samuel Beckettin sitaatteja

“We are all born mad. Some remain so.”  

Suunnitelmissa olisi myös harrastaa liikuntaa, käydä ehkä juoksemassa ja kuunnella repeätillä biisiä nimeltä Prayer In C. Ja ottaa jälleen yhteyttä erääseen baariin, jossa voisi mahdollisesti järjestää juhlat.

Ja toivottavasti myös tanssia.
Kommentit
  1. 1

    sanoo

    En tiedä miksi mutta tuo otsikko ei lakkaa naurattamasta mua. Jotenkin se jäi nyt mun mieleen jumiin semmoisena venytettynä versiona, whazzuuuuuuup?!

    Mutta.
    Pilvenpiirtäjä odottakoon, nauti Beckettistä ja juhlien suunnittelusta, se on enemmän kuin ansaittua.

  2. 2

    sanoo

    Hah, mäkin kuulen korvissani nyt tuon venytetyn gangsta-version.

    Ja kiitos – täytyisi tosiaan nauttiakin tästä vaiheesta. Taidan olla vaan parempi olemaan juhlissa kuin suunnittelemaan niitä 🙂 Pitää vain visualisoida itsensä jo niihin bileisiin. Tanssikengät jalassa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *