Valokehässä voimanainen

”Äidillä oli ollut tapana sanoa että voimakkaalla naisella on kaksi mahdollisuutta, näyttää että on voimakas ja kärsiä seuraukset, tai sitten vain esittää heikkoa ja vaatimatonta.”


Sisko Istanmäen romaani Liian paksu perhoseksi (1995) kertoo eteläpohjalaisesta Kaisusta, poikkeuksellisen isokokoisesta naisesta, jolle on suotu syntymälahjana valtava annos voimaa. Hänen lähellään miehet luimistelevat tai vitsailevat typeriä saadakseen edes jonkinlaisen etuyöntiaseman. Kuulantyönnössä rippikouluikäinen Kaisu voittaa jopa edellisvuoden pitäjänmestarin, Manne Vähäsen. Tätä nöyryytystä mies ei kestä vaan kokee traagisen lopun.

”Siitä lähtien Kaisu oli ollut ihmisten silmissä jotain muuta kuin nuori tyttö elämänsä keväässä.”





Rupesin lukemaan Istanmäen romaania pikaisella hiihtolomallani Pohjanmaalla. Olin juuri irtaantunut edellisen kirjan maailmasta ja mietin, mihin seuraavaksi tarttuisin. Vaeltelin levottomana ympäri taloa ja etsin sopivaa teosta. Kaipasin jotakin, mikä tuntuisi aidolta – fiktiota, joka ei kuitenkaan vaikuttaisi liian keksityltä.

Mahdoton yhtälö?

Sitten löysin Istanmäen romaanin, joka tuntui heti jotenkin kotoisalta. Ja konstailemattomalta. Takakannessa todettiin, että kyseessä on rakkausromaani ja että sen ”aika on kaukainen 60-luku, näyttämönä epämuodikas Ruutinojan Sekatavara Pohjanmaalla”.

Juuri sana ”epämuodikas” herätti uteliaisuuteni.

Romaanissa kuvataan Kaisun muistoja, kuinka hän parikymppisenä tyttönä irtaantuu lapsuudenperheestään ja lähtee kotikylältään kauppa-apulaiseksi Järviseudulle. Linja-auton ikkunasta Kaisu katselee maisemia, jotka ovat niin tuttuja myös omasta lapsuudestani ja nuoruudestani: kotoisa ruskea joki ja kimmeltävä järvi ajomatkan päässä.

”Puitten lomassa  pilkahtaa silloin tällöin sininen järven selkä. Se on ihmeen kaunis, hän ei ole tottunut näkemään tuollaista avaraa vettä. Kotipuolessa kiemurtelee vain kapea mutainen joki merta kohti, ja uimassa käytiin hiekakuopalla, jonka vesi oli kesälläkin jäisen kylmää.”






Perillä Kaisua odottaa sekasortoinen, kärpästen kansoittama kauppa ja suloisenhintelä kauppias Erni, jolla on mukava ääni. Kaupan päälle tulevat myös Ernin tuhlaileva sisar Vivien sekä pakonomaiseen näpistelyyn taipuvainen äiti, joka heti ensimmäisenä yönä yrittää varastaa yhden Kaisun äidin antamista pitsilakanoista.

Riuskoilla otteillaan Kaisu loihtii kaupan uuteen uskoon ja asettuu asumaan autioituvaan kylään, josta monet lähtevät Ruotsiin töiden perässä. Pian kauppiaan ja apulaisen välillä alkaa kipinöidä. Kun Ernin äiti ja sisar muuttavat toiseen taloon, rantahuvilaan, Kaisu ja Erni saavat rauhassa riiustella. Kaisun herkkävaistoinen uusi ystävä Anna huomaa heti, että parin välillä on muutakin kuin työtoveruutta.

”-Tehän olette niinkun valokehän sisällä. Te säteilette, kun te olette kahden tiskin takana.”

Saunan rappusilla Erni kosii Kaisua katkonaisin lausein. Yhteinen työ ja arjen huumori liimaavat rakastavaiset tiiviisti yhteen, mutta kärkäs anoppi ja huikentelevainen sisar pitävät hyväntahtoista Erniä tiukasti otteessaan. Kaisu tuntee olonsa kuviossa ulkopuoliseksi, eikä Erni aina tiedä, kumpaan suuntaan kumartaisi.

Ja kun Kaisu vihdoin saa tarpeekseen, huvilan leiditkin pelkäävät häntä.


Liian paksu perhoseksi on virkistävä ja epätyypilinen kuvaus naisesta. Naisesta, joka puristaa nyrkkinsä kokoon, kun hän suuttuu. Naisesta, joka kantaa miehensä juhlista kotiin olkapäällään. Naisesta, joka rakastaa kaikella voimallaan.

Kaisun vahvuus ei ole romaanissa pelkästään fyysistä, vaan se huokuu myös symbolista merkitystä. Romaani kuvastaa sitä, kuinka monenlaisissa tilanteissa ihminen tarvitsee voimaa. Rakkaudessa etenkin. Ja silloin, kun se tuntuu olevan kortilla.

Tragedia ja komedia kietoutuvat kirjassa saumattomasti yhteen; elämänmakuinen romaani sai minut nauramaan ja itkemään. Kaisun ja Ernin suhteessa oli jotakin aitoa ja ainutlaatuista, sellaista joka ulottui sydämeen asti.

Kaikkien vastoinkäymisten jälkeenkin Kaisu ja Erni lopulta hakeutuvat toistensa lähelle. Kaisu on kokenut elämässään niin monta menetystä, että hän alkaa jo epäillä, onko hänessä jonkinlainen kirous. Erni vakuuttaa, ettei ole:


”Siunaus sinussa on. Olet pitänyt minua sylissäsi ja se on ollut minulle siunaukseksi.”

Ei kommentteja.

Trackbacks

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *