Välimatka lyhenee

Tältä näyttää Välimatkan kansi.

Romaanissaan Tropic of Cancer (suom. Kravun kääntöpiiri) Henry Miller vertaa romaanin kirjoittamista raskaana olemiseen: “The book has started
to grow inside me. [–] I am pregnant. I waddle awkwardly, my big stomach
pressed against the weight of the world.” 

Olen nyt ollut siunatussa tilassa vajaat kolme vuotta. Hedelmöityin lokakuussa 2009, jolloin tein matkan Madeiralle. Näin siellä valaita, kastanjapuita, fado-laulajia, madeirankyyhkyjä ja kuumepuita. Näin kodittomia paikallisia turistikaduilla, hyvinvoivia eläkeläisiä kalaravintoloissa, hassulla suomenkielellä raapustettuja ruokalistoja. 

Mielessäni alkoi versoa tarina äidistä ja aikuisesta tyttärestä, jotka lähtevät ensimmäistä kertaa kahdestaan ulkomaille. He ovat viettäneet koko ikänsä Etelä-Pohjanmaan lakeuksilla; äiti asustaa pienessä Synkkylän kylässä, jossa elokuvateatteri on jo muuttunut autiotaloksi ja rautatieasema on enää vanhuudenhöperö vanha tönö. Tytär on jäänyt jumittamaan kyläilymatkan päähän, mutta halajaa salaa maailmalle. Isosisko on lentänyt pesästä jo aikoja sitten.

Kun äidin 60-vuotissyntymäpäivät lähestyvät, hän saa tyttäriltään lahjaksi matkan Teneriffalle.

Valitsin Teneriffan, koska henkilöiden luonne vaati turvallisen pakettimatkan ja koska minulla on saareen voimakas tunneside; tein sinne perheeni kanssa ensimmäisen ulkomaanmatkani ollessani seitsemänvuotias. Muistan yhä vesipuistojen valtavat liukumäet, baskeripäiset katutaiteilijat ja vehreät puistot, papukaijat joiden kynnet kutittivat olkapäitä.
Muistan hämärästi myös retken Teiden tulivuorelle. Taksikuski kurvasi autollaan yhä korkeammalle, sumu sokaisi silmät, tuntui kuin olisimme tehneet retken taivaaseen. Samana iltana kirjoitin päiväkirjaani hatarin tikkukirjaimin: ”TÄNÄÄN ME AJETTIIN PILVESSÄ.”
22 vuotta myöhemmin palasin Teneriffalle muistoissani. Yritin palauttaa mieleeni hotellin tunnelman, kiiltävät marmorilattiat, lasiovet joiden läpi kävelin ja löin pääni. Yritin muistaa suolaisen meren, valtavat jäätelöannokset, huvittuneet tarjoilijat. Yritin muistaa, millaista oli juosta uima-altaan reunalla ja ajaa takaa vaaleanpunaista rantapalloa.
(Toisinaan minulla on yhä samanlainen tunne – vain rantapallo on vaihtunut joksiksin toiseksi.)
Kolmatta kirjaani voisi kuvailla merentuoksuiseksi ja kaipauksenväriseksi, riipivän riemun romaaniksi. Äidin
ja tyttären suhde on herkullinen aihe, siitä ei meinaa saada
kyllikseen, sen maku jää mieleen ikuisiksi ajoiksi. Romaani kertoo myös
kadonneesta isästä, joka on samalla poissa ja läsnä, hän on tehnyt kotinsa tyttären sydämeen.

Tässä kirjassa olen viljellyt omaa kieltäni, omaa eteläpohjalaista murrettani ja nähnyt, kuinka se tuottaa satoa. Olen huomannut, miten vivahteikasta murre voi olla, miten kuvaavia ilmauksia sillä on tarjottavanaan. Joku odottaa ihastustaan aivan ”nytyssilimin”, toisella on käytännön asiat ”niinku vasikanhännän pääs”. Murre on erityisesti romaanin äidin kieli, se pääsee kukoistamaan henkilöiden dialogissa sekä äidin lyhyissä monologeissa.

Romaanille piti keksiä nimi viime joulukuussa. Valitettavasti sitä ei voinut löytää almanakasta. Kaikenlaisia vaihtoehtoja mietittiin, ja kaikissa oli jotakin vikaa. Lopulta soitin siskolleni ja marisin lukuisista ongelmistani. Nimiasia ei ollut niistä vähäisin. Siskoni ei ollut lukenut käsikirjoitusta, mutta oli joutunut kuuntelemaan juonenkäänteistä loputtomia referaatteja. 
Puhelun aikana hän meni netissä synonyymisanakirjaan, lätkäisi sinne sanan ”matka” – ja löysi kiihkeästi odottamani vastauksen.
Tapaninpäivänä lähetin kustannustoimittajalleni siskoni nimiehdotuksen. Arvelin, että näin joulun aikaan hän varmaan ilahtuisi sähköpostista ja myös tarkistaisi mailinsa säännöllisin väliajoin. Olin oikeassa. Hän vastasi melko nopeasti ja totesi, että nimi on loistava.
Romaani kastettiin juhlallisin menoin Välimatkaksi.
Jokainen lukija voi itse oivaltaa, mihin kaikkeen nimi romaanissa viittaa.
Näinä päivinä minulla on viimeinen mahdollisuus parannella käsikirjoitustani, poistaa turhia sanoja, miettiä lauseiden rytmiä. Koska en halua puhua rumia tässä blogissa, voin kertoa, että olen viime aikoina rakastellut pilkkua. Se on aika hikistä puuhaa, eikä aina kovin nautinnollista.
Toivon kuitenkin, että tuloksena on kelpo yksilö. Hartaasti sitä on ainakin tehty. Laskettu aika on 6. elokuuta, joten enää ei tarvitse kauan vartoa. Kesän kalkkiviivoilla sitä saa jo mennä ihastelemaan ja silittelemään kirjakauppoihin.
Ehkä joitakuita se jopa valvottaa öisin.

Ihanaa odotusta teille kaikille!
PS: Julkaisen tämän kirjoituksen ohessa romaanin kannen, jonka on taidokkaasti suunnitellut graafikko Anna Makkonen.

PPS: Tässä linkki WSOY:n Kirjasanomiin. Sieltä löytää Välimatkan kuvauksen ja kannen (ja myös minut istumassa haikean näköisenä ikkunalaudalla), ja tietenkin myös muut syksyn kirjat: Kirjasanomat

Kommentit
  1. 1

    Anonyymi sanoo

    Kai sen saa jostakin nettikaupasta ja DHL:lla Brysseliin? Vai tuletko tuomaan?

    ps. jätepoliittisen hengentuotteeni DL on 6.8. Se lienee hyvä enne.

    • 1.1

      sanoo

      Hei "Anonyymi" 🙂 Kai sä tuut hakemaan oman kappaleesi julkkaribileistä? Lehahdat Brysselistä viikonlopuksi tänne!

      PS. Tsemppiä jätepoliittiseen tutkimukseen! Elokuussa on siis syytä moneen juhlaan!

    • 1.2

      Anonyymi sanoo

      Anonyymia kiinnostaa bileiden ajankohta. Hän on lupautunut KOIRAN vahdiksi kahdeksi ekaksi elokuun viikoksi.

  2. 3

    Sami Rajakylä sanoo

    Jopas nyt,

    Onko bloggariin mennyt avautumisen halu vai kommenttikipeys, kun näin pian tuli seuraava blogi? No jaa, mitäpä muutakaan kirjallisuus on kuin avautumisen halua – ellei sitten nälvimistä. Pitää vain osata pitää juttu sivistyneellä tasolla.

    Minusta on mielenkiintoista kuinka kirjailijan nimi kasvaa kirjojen mukana, ei siis välttämättä maine vaan fonttikoko millä tekijän nimi painetaan kirjan kanteen. Esikoisteoksessa kirjan nimi on aina isommalla, toisessa ne ovat suunnilleen samankokoisia ja kolmannessa… No ainakin tämän kirjan kohdalla voidaan jo puhua välimatkasta fonttikoossakin. Isot nimet viittaavat usein siihen että kirjailijasta on tullut oma brändinsä, niin kuin ILKKA REMES, ARTO PAASILINNA tai KEN FOLLET. Itse kirjan nimellä ei ole niin väliä, sillä tekijän nimi on se mikä koukuttaa ja houkuttaa. Tietysti, jos teos saavuttaa klassikon aseman, kirjan nimi painetaan uusintapainoksissa vähintään yhtä isolla kuin kirjailija: näin vaikkapa "Tuntemattoman" kohdalla, jonka koko nimeä ei tarvitse edes sanoa, kun kaikki tietävät jo mistä on kyse.

    No, tämä oli tällainen tikusta asiaa kommentti, mutta mitäpä sitä ei avautumisen haluunsa keksisi…

    Onnea vaan työn saamisesta päätökseen; toivotaan että se on meidän lukijoiden onni myös.

    S.

  3. 4

    sanoo

    etsin kirjoittajia, löysin tämän blogin. Kiinnostaisiko pieni lyhyt noin yhden sivun pituinen teksti, blogikirjoittajien yhteiseen kesäjännäriin.. Siellä on monenlaista juonen juurta ja käänteitä niin että voi vain jatkaa juuri siitä mikä eniten inspiroi.. Täysin fiktiota on toivomus ja jännitys on tietysti ykkönen.. Otsikolla Varjojen saari, pieniä sanoja sivulle voi ilmoittaa jos tulee mukaan.. Kiitos ja hyvää heinäkuuta.. Palaan lukemaan blogiasi on mielenkiintoista luettavaa paljon

  4. 5

    Anonyymi sanoo

    Νormally I do not leaгn ρost on blogs, but I would like
    to say that thiѕ ωrіte-up verу compelled
    me to take a lοok at anԁ ԁo it!
    Yоuг wrіting taste hаѕ been amаzed me.
    Thankѕ, ѵery great article.
    Feel free to surf my pagePanasonic Home Cinema

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *