Vaikea kohta

En kovin usein lue kirjoja uudelleen – mutta joskus palaan johonkin teokseen kuin tuttuun kaupunkiin, jossa olen joskus viihtynyt. Katselen sen parhaita puolia, löydän tosia lauseita, muistan äkkiä miksi jokin kirja oli tärkeä.

Marguerite Durasin kirjat palautuivat taannoin mieleeni, kun luin kirjailija Helmi Kekkosen kiehtovaa Sivulauseita-blogia. Sen äärellä muistin, että omistan Durasilta yhden teoksen, jonka nimi on KirjoitanKaivoin tuon kermanvalkoisen julkaisun kirjahyllyni sekamelskasta ja aloin lueskella rivejä, jotka ranskalaiskirjailijan kerrotaan sanelleen rakastajalleen 78-vuotiaana.
Kyseessä on kahteen osaan jakautuva kaunokirjallinen essee, jossa Duras pohtii virtaavalla kielellä kirjoittamisen ihmeellisyyttä, sen vimmaa ja vaikeuksia, epätoivoa ja voimaa.

Sitaatti kirjan takakannesta. Teoksen on suomentanut Annika Idström.

Sieltä täältä kirjan sivuilta voin tunnistaa palasia itsestäni:

”Kirjailija on outo olento. Hän on ristiriita ja mielettömyys. Kirjoittaminen on myös sitä, ettei puhu. Se on huutamista ilman ääntä.”
”Kirjoittaminen on yhtä kuin tuntematon. Ennen kirjoittamista ei tiedä, mitä aikoo kirjoittaa. Täysin kirkkaasti sitä ei tiedä.”
Ja on myös kohtia, joista en oikein tunnista itseäni – esimerkiksi siitä toteamuksesta, että Duras ei koskaan soittanut pianoa yksin ollessaan. Minä soitan mielelläni silloin. Ja laulan (joskus myös itse tekemiäni lauluja). Kerran, kun tämä tapahtui liian myöhään illalla, kuulin naapurin koputtavan kattoon.

Duras kirjoittaa myös kirjailijan yksinäisyydestä. Toisaalta hän tunnistaa sen vaarat, toisaalta muistuttaa sen tärkeydestä. Tämä kohta sai minut hieman huolestumaan:
”Kirjailijan on pakko erota läheisistään. Hän tarvitsee yksinäisyyttä, kirjailijan, kirjoituksen yksinäisyyttä.”

Mutta kuinka suuri annos yksinäisyyttä on välttämätön, jotta syntyisi hyvä kirja? Koen, että kirjoittaessani tarvitsen myös hälinää. Kohtaamisia. Ihmisiä. Iloa ja itkua. Naurua ja noloja tilanteita. Kadunkulmia ja kahvikuppeja, oikeita ja vääriä sanoja, hassuja sutkauksia, halauksia, häkeltynytta hiljaisuutta, kauneutta ja rumuutta. Inspiroidun paljon enemmän tapahtumista kuin tyhjiöstä.

Lighting Desing Collective Helsinki: Anonymoys. Lux Helsinki
En ole koskaan viihtynyt yksin. Jo lapsena tein läksyt olohuoneessa tai keittiössä, jotta voisin olla muiden perheenjäsenten lähellä. Opiskeluaikanani saatoin tavata päivässä niin monta ystävää, että iltaan mennessä ääneni oli käheä.

Enää en ole samanlainen kuin silloin, mutta en vieläkään liiemmin nauti yksin olemisesta, ainakaan, jos sitä kestää liian kauan. Kirjoitan mielelläni paikoissa, joissa on muita ihmisiä ja joissa kuitenkin voin keskittyä. Usein huomaan matkustavani metrolla Rytmiin naputtamaan tekstiä, jotta voisin nähdä jonkun juovan teetä.

Yksin ei olla koskaan”, Duraskin kirjoittaa. ”Ei koskaan fyysisesti yksin. Aina ollaan jossain.

Mutta hän kirjoittaa myös, että kirjailijat ovat yksinäisiä olentoja ”kaupungeissa, kylissä, kaikkialla”. Jokaisen kirjoittajan yksinäisyys lienee erilaista: jotkut voivat olla erakkoja, toiset hyvinkin sosiaalisia, kolmannet siltä väliltä. Yksinäisyys voi ilmetä vaikkapa ulkopuolisuuden tunteena, tarkkailijan asemana; olona siitä, että on elänyt läpi jotakin sellaista, josta ei osaa tai halua puhua.

Marguerite Duras (1914-1996)

Ehkä parasta olisi, jos hulinan ja hiljaisuuden välille löytyisi jonkinlainen tasapaino.

Löysin Durasin teoksesta paljon viisaita lauseita, joita olen miettinyt viimeistellessäni seuraavaa kirjaani. Yhdessä novellissa oli eräänlainen sitkeä solmukohta, johon aina takerruin ja jota en ensin onnistunut avaamaan. Siksi oli ilahduttavaa lukea nämä Durasin lauseet:


”Jokaisessa kirjassa on vaikea kohta, jota kirjailija ei voi kiertää. Ja hänen on tehtävä päätös antaa tuon virheen olla, jotta jäljelle jäisi aito ja valehtelematon kirja.”

Tästä kehotuksesta huolimatta en malttanut olla tekemättä kyseiseen novelliin joitakin korjauksia, sen jälkeen kun olin oivaltanut sen ytimen. Teksti meni parempaan suuntaan sekä minun että kustannustoimittajani mielestä.

Mutta ehkä kirjaan on jäänyt jokin toinen tarpeellinen virhe, jota en ole edes huomannut. Toivotaan niin.

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Ihana teksti.
    Ja hulinan ja hiljaisuuden taspaino on tärkeä, kirjoittamisessa ja kaikessa. Vaikka itse oon kyllä taipuvainen jälkimmäiseen, kaipaan yksinoloa usein ja paljon. Oneksi, onneksi on tällä hetkellä se oma huone.
    Ja tuo Yann Tiersen. Ilman sitä en olisi varmasti kirjoittanut toista kirjaani.

  2. 2

    sanoo

    Kiitos! <3

    Mä taidan kallistua usein hulinan puoleen – mutta sitäkään ei saa olla liikaa, koska kirjoittaminen vaatii myös oman rauhansa. Kultainen keskitie tässäkin siis 🙂

    Yann Tiersen on ihana. On mahtavaa, miten paljon voimaa ja inspiraatiota musiikki voi antaa. Onko sulla joitain tiettyjä suosikkeja Tiersenin sävellyksistä? Oon tähän mennessä tutustunut lähinnä Amélié-elokuvassa soitettuun musiikkiin ja soittanut muutamaa kappaletta myös pianolla.

  3. 3

    sanoo

    Ehdoton suosikki on Tabarly. Se on soundtrack dokumenttiin joka kertoo ranskalaisen merikapteenin elämästä. Kuuntelin sitä kirjoittaessani, mutta enää en, se liityy niin vahvasti juuri tiettyyn aikaan ja kirjaan. Mutta jos kuulen sitä nyt, palautuu hetkessä silloiset tunteet ja ajatukset, ja se on aika hurjaa. Vastaavaa kirjoittamisen siivittäjää en ole sittemmin löytänyt. Ainakaan vielä.

  4. 4

    sanoo

    Oi, kuulostaa hyvältä! Tutustun siihen seuraavaksi. Tiedän sen tunteen, että jotkin kappaleet liittyy vahvasti johonkin hetkeen, ja kun kuulee tuon musiikin, tulvahtaa kaikki muistot mieleen. Ja usein on niin, että vaikka myöhemmin yrittäisi mielessään liittää tietyn biisin johonkin uuteen tilanteeseen, sitä muistaa kuitenkin (myös) sen vanhan ja alkuperäisen 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *