Terveisiä yhteiskunnasta!

Noin pari viikkoa sitten mainostin innoissani Facebookissa, että minulla on palaveri:

“Ah! Saan olla ohikiitävän ajan osa yhteiskuntaa!”

Eräs kirjailijakaverini kommentoi statustani: “Kerro sitten millaista siellä on.”

Kirjailijoille seikkailut yhteiskunnassa ovat harvinaista herkkua, etenkin jos he eivät ole hommanneet itselleen päivähoitopaikkaa (vaan ovat jostakin käsittämättömästä syystä päättäneet omistautua kirjoittamiselle). Näille yksilöille kaikenlaiset sosiaaliset kohtaamiset ovat siis hyvin arvokasta henkistä ravintoa.

Alla raportti uusimmista seikkailuistani yhteiskunnan ytimessä.

Yhteiskunnassa elää ihmisiä, jotka puhuvat toisilleen, muuallakin kuin Facebook-chatissa.
Yhteiskunnassa järjestetään kokouksia, jotka usein pidetään “neukkarissa” eli neuvotteluhuoneessa. Jos osallistujat ovat onnekkaita, paikalle on tuotu sämpylöitä, kivennäisvettä ja ehkä myös katkarapusalaattia.

Allekirjoittanut osallistui kuvauksen kaltaiseen kokoukseen 19. maaliskuuta.

Hän ei uskaltanut ottaa kivennäisvettä vaan tyytyi tavalliseen “hanaveteen”, sillä häntä jännitti avata Vichy-pulloa ihmisten silmien edessä.
Hän oli pukeutunut mustiin farkkuihin ja mustaan liituraitajakkuun näyttääkseen asialliselta. Hänellä oli myös korkeakorkoiset saappaat, jotta hän olisi onnistunut antamaan itsestään pari senttiä pidemmän (ts. kunnioitettavamman) vaikutelman.
Allekirjoittanut oli laatinut etukäteen kattavan asialistan tärkeinä pitämistään seikoista. Hän oli ennen kaikkea päättänyt tuoda itsevarmasti esiin nuo kohdat.
Kokouksessa hän huomasi kuitenkin naurahtavansa jokaisen ranskalaisen viivan kohdalla. Hänen suustaan kuultiin myös useaan otteeseen lausahdus “no tää nyt on vaan tälläänen”, vaikka kyse oli allekirjoittaneen omasta tulevaisuudesta.
Em. kokous oli allekirjoittaneen viikon kiistaton kohokohta; hän ei ollut pitkiin aikoihin sanonut ihmisille niin montaa lausetta peräkkäin. Hän oli toki kirjoittanut niitä, mutta se ei ollut sama asia.
 
Allekirjoittanut osallistui ensimmäiseen kirjailijaliiton kokoukseensa 15. maaliskuuta. Siellä hänet valittiin toiseksi pöytäkirjan tarkastajaksi, todennäköisesti siksi, että juuri sitä hän oli salaa pelännyt.
(Hän ei vieläkään tiedä, mitä pöytäkirjan tarkastaminen tarkoittaa. Kirjailija Jarkko Tontti kehotti häntä katsomaan Googlesta.)
Parin viikon aikana allekirjoittanut on käynyt muutamaan otteeseen tuulettumassa.
Hän on osallistunut kaksiin kirjajulkkareihin, joissa molemmissa juhlistettiin loistavaa lyhytproosaa. 
Ensimmäiset juhlat jännittivät allekirjoittanutta kovasti, sillä hän tunsi bileistä entuudestaan vain päähenkilön. Pian hän huomasi kuitenkin, että laskiaispullat ja yhteiskunnan täysivaltaiset jäsenet, (päivänsankari & muut vieraat), tekivät hänen olonsa hyvin kotoisaksi.
Toisissa juhlissa allekirjoittanut pukeutui Kill Bill -elokuvasta tutuksi hahmoksi, Black Mambaksi. Naamioituminen onnistui siten, että hän etsi netistä Uma Thurmanin kuvan, leikkautti itselleen otsatukan ja tuunasi tätinsä vanhan keltaisen jakun mustalla teipillä (jonka hän löysi Clas Ohlsonilta). 
Hän oli erityisen kiitollinen sosiaalisesta kontaktista Clas Ohlsonin ystävällisen myyjän kanssa. Myyjän puheesta ilmeni, että yhteiskunnassa ns. jeesusteippiä kutsutaan nykyään “jesariksi”.
Allekirjoittanut osti Kill Bill -asua varten myös muovisen ritarimiekan Stockmannin leluosastolta. Juhliin osallistujien mielestä miekka toimi riittävänä “viitteellisenä” merkkinä.
Hän sai yhteiskunnassa hyvää palautetta muodonmuutoksestaan.
Hän on parin viikon aikana istunut myös Rytmissä kirjoittamassa (normaaleissa vaatteissa), tervehtinyt ujona tuttuja vieraita naamoja ja saanut kutsun baarin 12-vuotisjuhliin.
Hän epäilee sen johtuvan otsatukasta.
Hän on osallistunut ahkerasti ryhmäliikuntatunneille kuten pilatekseen, joogaan, afrotanssiin sekä balettiin. Balettitunneilla hän on huomannut alenneensa Lapuan balettikoulun primaballerinan paikalta siihen hajanaiseen joukkoon, jolle kaikki liikkeet eivät ole opettajan mielestä “vielä ihan niin selviä”.
Hän on lähettänyt pari tärkeää sähköpostia, vastaanottanut muutaman ja odottanut niitä kärsimättömänä lisää.

Hän on tavannut ystäviä ja tuntenut kasvoillaan yhteiskunnan ihanan tuulahduksen.

Hän on tuntenut vastustamatonta halua vierailla mol.fi -sivustolla, vaikka tietää, ettei työpaikan hankkiminen tule juuri nyt kyseeseen.
Allekirjoittanut ei kuitenkaan voi olla ajattelematta vakinaista ergonomista tuolia, jolla istua joka päivä; työkavereita, jotka pyytävät mukaan lounaalle (tai ovat pyytämättä); palkkakuittia, joka lähetetään kotiin joka kuukausi, mieluiten perjantaisin.
Mikä voisikaan tuoda ihmistä lähemmäksi yhteiskuntaa kuin nuo em. seikat?
Sitä allekirjoittanut miettii tälläkin hetkellä.
Kommentit (3)
  1. No ei kerrassaan yhtään mikään;D Kiva kun sain näyttäytyä seurassasi tai siis olin siellä, mutta näkymättömänä ja jälkikäteen. Tämänhetkinen olomuotoni on aika eteerinen. Olen vieraassa kulttuurissa ihmisten keskellä, joiden puhetta en ymmärrä ja rakkaan läsnäolevan puolisoni lisäksi (jonka kieltä ymmärrän) tietokoneeni on lähiomaiseni ja ystäväni, joka raahaa minua mukanaan yhteiskunnan eri portaille ja kirjoittajaystävien pariin.Voiko kirjoittaja koskaan olla aidosti osa molempia, luovuutta ja kovuutta?

  2. Taina Latvala
    28.3.2012, 20:41

    Hei Marke! Mulla oli hiukan samanlainen olo viime keväänä, jolloin asuin Englannissa. Kieltä osasin, mutta solahtaminen uuteen kaupunkiin oli hankalaa ilman täysivaltaista yhteiskuntaosallistumista (kuten työpaikkaa). Toimistonani oli lähikahvila- tai baari, jossa lähes ainoa paikallinen kontaktini oli ystävällinen työntekijä. En koskaan saanut tietää edes hänen nimeään, mutta sain sentään ilmaista teetä ja suklaakakkua (sekä Katen ja Williamin hääkuvan). Jälkikäteen toivoin, että olisin jättänyt koneen useammin kotiin, vaikka se uskollinen kaveri olikin. Tsemppiä!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *