Te naiset, ja Me Naisia lukevat miehet!

Tänään päättyy tuhansien ihmisten kuukausien odotus: Me Naisiin kirjoittamani neliosaisen jatkokertomuksen ensimmäinen osa ilmestyy!

Jatkiksen nimi on Elämäni ensi-ilta, eikä se kerro minusta (luojan kiitos). Päähenkilönä pähkäilee 45-vuotias, raha- ja roolipulassa rypevä näyttelijädiiva Sara, joka saa työtarjouksen eteläpohjalaisen kotikylänsä harrastajateatterin vetonaulana.

Se, joutuukö hän nöyrtymään ja loikkaamaan punaiselta matolta räsymatoille, selviää ensimmäisessä osassa.

Pete näyttää Marlon Brandolta.

Kaiken kaikkiaan luvassa on noin 108 000 merkkiä rakkautta, raivoa ja raastavia tilanteita. Saran lisäksi muita keskeisiä hahmoja on lihaksikas mutta herkkä remonttimies Pete, nuoren Marlon Brandon kotimainen vastine. Myös Saran 75-vuotiaalla äidillä, tomeralla pohjan akalla, on lusikkansa tässä herkullisessa sopassa.

Idea tarinaan syntyi alun perin kansainvälisissä elokuvaopinnoissa, jotka aloitin syksyllä 2010. Vietin Tampereella kolme päivää viikossa ja kuuntelin englantilaisia opettajia, yritin ymmärtää skottiaksenttia ja lauloin karaokessa Vichyn rohkaisemana. Nukuin yöni kavereiden sohvalla tai Hotelli Villessä, hyppäsin aamulla outoon linja-autoon ja suunnistin kouluun kartan avulla.

Yhtenä kauheana päivänä opettaja antoi meille tehtävän: jokaisen pitäisi keksiä toteuttamiskelpoinen idea kokoillan elokuvaksi. Idea pitäisi sitten “pitsata” koko luokalle mahdollisimman myyvästi ja houkuttelevasti. Muut nyökkäilivät asiantuntevasti, minä tutkailin kynsinauhojani.

Petyin tajutessani, etteivät he puhuneetkaan pitsasta.
Ja tämä selvisi minulle vasta baarissa.

Pitchaaminen tarkoittaa – jos olen ymmärtänyt oikein – idean esittämistä niin, ettei kuulija nukahda jo ensimmäisten sekuntien aikana.

Meille annettiin muistaakseni vain viisitoista (vai viisi?) minuuttia aikaa kertoa ideamme. Ääneni värisi, kädet hikosivat kuin hellepäivänä. Opettaja kirjoitti muistiinpanoja huoneen nurkassa. Minusta tuntui, ettei hän koko esitykseni aikana pystynyt katsomaan minua lainkaan. Hänen säälinsä oli paisunut niin valtaviin mittasuhteisiin.

Kaikesta huolimatta ideastani kuitenkin pidettiin (ts. kukaan ei nauranut eikä heitellyt kuminpalasilla).

Tammikuussa 2011 siirryimme porukalla opiskelemaan Manchesteriin, ja jokaisen piti kirjoittaa elokuvansa kevään aikana valmiiksi. Kirjoituskielenä oli englanti, jotta opettajatkin ymmärtäisivät lukemaansa.

Kun Me Naiset viime keväänä lähestyi minua jatkispyynnöllään, Saran tarina tuli heti mieleeni. Jatkista tehdessäni hauskinta on ollut mahdollisuus kirjoittaa suomeksi, leikkiä omalla kielellään, viljellä kaupan päälle omaa murrettakin. Ei tarvitse vierailla joka toinen minuutti sanakirja.org -sivustolla, ei tarvitse miettiä miten englantilainen sanoisi “ristus”. Poissa silmistä on myös skotlantilainen, Hollywoodissa karaistunut opettajamme, joka raapii mahaansa ja huutaa minulle pöydän yli: “YOU STILL WRITE LIKE A NOVELIST!”

En mahtanut mitään sille, että otin sen tavallaan kohteliaisuutena.

PS.Jatkiksen kaikki osat sekä esittely tekijästä löytyvät nyt Me Naisten nettivisuilta:

http://www.menaiset.fi/artikkelit/ihmiset/art2756-Esittelyssa-Me-Naisten-jatkiksen-kirjoittaja-Taina-Latvala.html

Kommentit (2)
  1. Anitta Kiviranta
    2.2.2012, 18:20

    Jännä suomennos pitchamisesta. Itse olen aina ihmetellyt, miksei suomeksi voida puhua "syöttelystä", sillä siinähän tuossa pikaesittelyssä eli "hissipresentaatiossa" on kyse.

    Kiva kuulla, että Saran ja Peten tarina pääsee viimein julkisuuteen. Odotan jännityksellä, pitää nyt sitten varmaan ostaa NeNaiset.

    Onnea, Taina.

  2. Taina Latvala
    2.2.2012, 19:01

    Kiitos, Anitta!

    Syöttely tois kai liikaa pesäpallon mieleen. Ja sitähän ei voi hississä pelata. Hih.

    Sara, Pete ja erityisesti vakiroolihahmosi Aila ovat olleet innoissaan, kun saavat puhua suomea. Toivottavasti pidät lopputuloksesta!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *