Taiteilijan omakuva kaamosajalta

Huomasin kauhukseni, että olen marraskuun aikana kirjoittanut vain yhden blogipostauksen.

Sori siitä.

Joskus käy niin, että tapahtuu liian paljon. On kasa asioita, joita tekisi mieli kertoa, mutta ei tiedä mistä aloittaisi. On myös asioita, joista ei halua puhua – asioita, joita kirjoittaa vain muistikirjaan tai yksinäiseen valkoiseen tiedostoon, jonka avaa salaa keskiyöllä ja jota kukaan muu tässä maailmassa ei saa lukea.

Rytmissä

Päivät ovat vierähtäneet äkkiä, koska ne ovat olleet lyhyitä.

Olen nukkunut pitkään ja pelännyt olevani jonkinlainen yhteiskunnan hylkiö. Olen rakentanut kahtaa tarinaa ja ajatellut, että ehkä sittenkin olen osallinen jostakin. Olen tehnyt taustatyötä ja selvittänyt, kuinka monta sonnia voi olla keskisuurella maatilalla.

Olen jumittunut yhteen kohtaukseen.

Miten kuvata se hetki, kun kaksi ihmistä kohtaa? Mistä he puhuvat, miten he näkevät toisensa? Miten kertoa se niin, että se on kiinnostavaa muillekin kuin minulle?

Olen pitänyt puheen Pohjalaisten osakuntien Porthan-juhlassa, sonnustautunut mustaan iltapukuun ja silkkihansikkaisiin ja muistellut, kuinka kirjoitin ensimmäisen kirjani Etelä-Pohjalaisen Osakunnan asunnossa noin 18 neliön yksiössä. Olen syönyt jälkiruuaksi pannacottaa, pidellyt kädessäni vesilasia ja laulanut juomalauluja kolmella eri kielellä.

Olen surrut Pariisin terrori-iskuja, lukenut menehtyneistä ja selviytyneistä ja miettinyt, kuinka kaikki voi muuttua yhdessä sekunnissa. Olen kirjoittanut aiheesta kolumnin Ilkkaan ja ajatellut, että ehkä kirjoittaminen kuitenkin auttaa, kaikkeen.

Olen vieraillut Äänekosken kirjallisuusmatineassa, jota on järjestetty vuodesta 1964 lähtien. Olen googlannut, mitä ’matinea’ tarkoittaa ja painanut sen mieleeni. Olen nukkunut yhden yön hotellissa Jyväskylässä ja miettinyt, että jos olisin muusikko, saattaisin jopa nauttia kiertue-elämästä.

matinea

Olen matkustanut junassa satoja kilometrejä ja lukenut Laura Lehtolan esikoisromaania Pelkääjän paikalla. Olen liikuttunut sen äärellä kyyneliin, niin sydämellä siinä kuvataan rakkautta ja rakkaan ihmisen menettämistä.

Olen viettänyt kymmenen päivää Pohjanmaalla, käynyt kolme kertaa teatterissa ja elänyt siinä sivussa tosielämää.

Olen käynyt Lapualla joulumyyjäisissä ja voittanut arvalla seinäkellon.

Olen nähnyt ensilumen satavan ja olen nähnyt sen sulavan pois.

Olen iloinnut siitä, että Laura Lindstedt voitti Finlandia-palkinnon romaanillaan Oneiron.

Olen istunut lapsuudenhuoneessani ja katsonut vanhoja valokuvia, kuinka kaverit heittävät minut ilmaan synttäreillä ja kuinka istun äidin tai isän sylissä sohvalla. Olen kulkenut ympäri kotia, josta olen kauan sitten lähtenyt, ja ajatellut kuinka rakasta kaikki siellä on minulle, jopa ovenkahvat.

Olen lenkkeillyt hirveissä liikuntavaatteissa ja toivonut, että kukaan ei huomaa minua. Silti tuntuu, että minut on nähty.

Olen nauranut kolmelta yöllä ja kuunnellut Adelea pimeässä autossa.

Olen ollut todella onnellinen. Olen nähnyt kuun, joka valaisi koko kaupungin.

Olen ollut välillä surullinen ja pitänyt tiedon enimmäkseen itselläni. Olen ajatellut hyviä hetkiä ja sitä, mihin niillä on niin kiire.

Lapuanjoki

Lapuanjoki talvella.

Olen miettinyt varjoisiakin juttuja, nähdäänkö minut eri tavalla kuin minä näen.

Millaisista sanoista pidän ja millaisista en.

Miksi olen aina niin kiva ja ystävällinen silloinkin, kun ei tunnu siltä?

Tuleeko joskus hetki, jolloin uskallan lakata hymyilemästä?

Sanoin hiljattain eräälle läheiselle ihmiselle, että välillä koen, että olen menettänyt huumorintajuni. Että en jaksa kirjoittaa hauskasti koko ajan. Tai olla hauska, ottaa kaikkea huumorilla.

”Ehkä sä oot aikuistumassa”, hän sanoi.

Se kuulosti melko järkevältä, mutta valitettavasti en usko sen olevan mahdollista. Luultavasti tunnen oloni aikuiseksi vasta sitten, kun minua kärrätään palvelutaloon.

Sitä paitsi, ehkä liiallinen aikuistuminen ei ole edes tämän työn kannalta kovin hyvä asia. Kuten Julia Cameron kirjoittaa teoksessaan Tie luovuuteen:

”Muista, että taiteilija sisälläsi on lapsi. Löydä tuo lapsi ja suojele sitä.”

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Omakuvasi on ihana, kuin myös sanasi ja lauseesi, tässä ihan jokainen, kiitos.

    En ole käynyt osakuntajuhlissa, en Pohjanmaalla, en matineioissa enkä teatterissa mutta muut kohdat tunnistan, paitsi että olen kuunnellut Adelea ratikassa.

    Ja itse olen viime aikoina monta kertaa miettinyt että ”Miksi en voi joskus vaan olla kiva ja ystävällinen vaikkei tuntuisikaan siltä?”

    • 1.1

      tainalatvala sanoo

      Kiitos Helmi ihanista sanoistasi! <3

      Tosiaan, kaikilla on omat mietintönsä. Aina ei jaksa olla kiva ja ystävällinen, varsinkaan jos siihen ei ole aihetta. Ihmeen hyvin oon silti tsempannut, ja se välillä väsyttää.

      Mä oon kuunnellut Adelea myös lenkillä; Rolling in the deep antaa hyvän rytmin juoksuun. Hello on uusin löytöni, ja Hometown Glorya fiilistelen Lapuaa ajatellessani.

      Hah, sun täytyy joskus teherä Pohjanmaa-visiitti! Ens kesänä Provinssirock? 🙂

  2. 2

    Tani sanoo

    Voi et koskaan saa lakata hymyilemästä, Taina! Se oli ensimmäinen asia, jonka huomasin sinusta; se että hymyilet paljon paljon. Se on niin kaunista, hymysi on.
    Niin että unohda tuo.
    Tunnistan tuon kivan ja ystävällisyyden epäröinnin. Olen lakannut viime vuosina olemasta kiva ja ystävällinen tilanteissa, joissa en halua olla kiva ja ystävällinen. Sen on tehnyt ikä. En jaksa, en halua nöyristellä, en enää. Ja sitten, joskus jälkeenpäin, tulee paha mieli, kun en ollutkaan kiva.
    Ehkä meidät on kasvatettu samalla tavalla. Olemaan kiva ja ystävällinen. Siksi on vaikea murtautua muotista. Saitko muuten koulussa hymytyttöpatsaan (jos niitä vielä silloin jaettiin)?
    Mukava sukunimi tuolla haastattelijalla matineassa. 🙂

    • 2.1

      tainalatvala sanoo

      Kiitos Tani! <3 Hymy taitaa olla kyllä niin luonnollinen osa mua, että se säilyy aina, enkä haluakaan sitä kadottaa. Joskus vain melkein huomaamattani peitän sillä todellisia fiiliksiä, mikä on ehkä vähän huono juttu.

      Mäkin oon miettinyt, että ehkä sitten, kun ikää karttuu vielä lisää, ei enää jaksa ylläpitää kivaa naamaa, jos sisimmässä tuntuu päinvastaiselta.

      En saanut koskaan hymytyttöpatsasta, mikä oli kyllä vähän pettymys. Olis pitäny hymyillä vielä enemmän 🙂 🙂 🙂 Entä sä, löytyykö kirjahyllystä valkoinen patsas?

      PS: Heh, matineasta tosiaan löytyi eräänlainen kaimasi!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *