Taiteilija tarjoaa pakopaikan

Poptähti Beyoncé tanssii valkoisella seinällä tukka silmillä, sininen collegepaita yllään. Toisella seinällä nuoret naiset jammailevat värikkäissä jumppapuvuissa, kolmannella he kääntävät selkänsä katsojalle ja paljastavat itsestään vain takkiensa kauniit kuviot.

Neljännellä he poseeraavat viehkeissä hameissaan – tai roikkuvat brutaalisti jalat ilmassa, tulkitsijasta riippuen.

Kuvataiteilija Rauha Mäkilän (s. 1980) näyttelyssä Harmony nainen pääsee parrasvaloihin lähes jokaisessa maalauksessa. Helsinki Contemporaryn huoneet hehkuvat nyt pastellinsävyissä ja neonväreissä, oranssin, pinkin ja keltaisen kirkkaassa loistossa.

rauha-makila-hardbody-hd 1

Rauha Mäkilän maalaus Hardbody (2015) on saanut nimensä American Psycho-romaanista. Kuva: Jussi Tiainen

Maria Veitola haastatteli taiteilijaa galleriassa järjestetyssä keskustelutilaisuudessa sunnuntaina. Näyttely kiinnosti minua monesta syystä, muun muassa siksi, että Mäkilän aiemmasta tuotannosta tuttu maalaus Is It True When You Say That You Love Me (2006) on uusimman kirjani kannessa. Ihastuin maalaukseen heti, samoin kuin Mäkilän muihinkin teoksiin.

Oli kiinnostavaa kuulla uuden näyttelyn taustoista ja taiteilijan työtavoista. Kun Mäkilä oli työstänyt viiden teoksen sarjaa erääseen Kansas Cityssä järjestettävään ryhmänäyttelyyn, hän oli yrittänyt maalata undulaatteja – mutta päätyikin tapansa mukaan maalaamaan naisia.

Miten samaistuttava kokemus! Minäkin olen joskus miettinyt, pitäisikö kirjoittaa vaikkapa kokeellinen romaani kirahveista.

Ennen kuin kaikki muuttuu (17)kansi

Maalaus jatkuu kirjan takakannessa. Kannen graafikko: Piia Aho

Kuitenkin päädyn aina kirjoittamaan ihmisestä. Perheestä. Suhteista. Naisesta kaiken keskellä.

Rauha Mäkilälle esikoistyttären syntymä vuonna 2013 oli käänteentekevä kokemus. Äitiys sai taiteilijan huolestumaan entistä enemmän niistä maailman lapsista, joilla asiat eivät olleet hyvin – lapsista, jotka elivät sodan jaloissa tai joutuivat sotilaiksi ja morsiamiksi.

Vaikka ihmisten kärsimys piinasi taiteilijaa, hän ei halunnut maalata uutisissa ja dokumenteissa näkemäänsä julmaa kuvastoa. Sen sijaan hän käänsi katseensa populaarikulttuuriin, rakennettuun epätodelliseen maailmaan, jossa soi ikuinen musiikki. Tuo maailma on inspiroinut Mäkilää aiemminkin.

”Taiteilijalla on monta tehtävää, ja yksi niistä voi olla se, että antaa hengähdystauon todellisuudesta.”

maria veitola ja rauha mäkilä galleriassa 1

Maria Veitola haastatteli Rauha Mäkilää. Kuvassa Mäkilän maalaus In the Mood for Love (2015).

Mäkilä totesi haastattelussa, että poliittinen tai kantaaottava taide ei ole hänen ominta aluettaan. Toisaalta hän muistutti, että taiteilija on aina sanansaattaja omassa kontekstissaan.

Paria näyttelyn maalausta hallitsee esimerkiksi kirkkaan oranssi väri, joka voi jollekulle tuoda mieleen Guantanamon vankila-asut, kuten Helsingin Sanomien jutussa (15.9.) huomautetaan.

”Yhteiskunta tulee aina jollakin tavalla mukaan”, Mäkilä totesi.

Tätä olen miettinyt myös kirjallisuuden kohdalla. Jokainen kirja viestii aina jotakin ajasta, jossa elämme, vaikka teoksen hallitseva määre ei olisikaan ’yhteiskunnallinen’.

Rauha Mäkilän uudet teokset heijastelevat etenkin nykyajan populaarikulttuurin ja musiikkivideoiden tunnelmia. Erityisesti taiteilijaa innoitti Beyoncén riemukas musiikkivideo 7/11, jossa poptähti tanssii hotellihuoneessa kuin kuka tahansa naapurintyttö, sonnustautuneena milloin värikkäisiin legginseihin, milloin harmaisiin alushousuihin ja villasukkiin.

”Minulle Beyoncé oli pehmeä pelastajahahmo, jolla on lämmin halaus ja pitkät, hulmuavat hiukset. Ehkä olin vähän hormonihöyryissä noihin aikoihin”, Mäkilä nauroi.

rauha-makila-kale-i-hd 1

Rauha Mäkilä: Kale I (2014). Kuva: Jussi Tiainen

Vaikka musiikkivideoiden maailmassa on jotakin houkuttelevaa ja kevyttä, taiteilija suhtautuu niihin myös kriittisesti. Hän tiedostaa, että populaarikulttuurissa nainen esitetään usein pelkkänä ”lihakimpaleena”. Esimerkiksi maalauksessa Legs Movin’ Side to Side näkyvät vain hoikat reidet.

Yksi kuulija huomautti, että monessakaan maalauksessa ei paljasteta naisten kasvoja.

”Ehkä siksi, että välillä populaarikulttuuri on pelkkää pintaa. Persoonia ei nosteta esille”, Mäkilä sanoi.

Harmony-näyttelyssä muistin jälleen, kuinka virkistävää on tutustua myös muihin taiteenlajeihin kuin omaansa, tavata toinen taiteilija ja kuulla hänen ajatuksiaan työn tekemisestä. Kuvataiteilijalle ja kirjailijalle näyttää olevan yhteistä ainakin yksi asia: teos luodaan yksinäisyydessä, ja myös työhön liittyvät ongelmat on viime kädessä ratkaistava itse.

Samaistuin myös siihen tunteeseen, että ajoittain Mäkilä koki maalaamisen turhaksi. Äitiyslomansa jälkeen hän mietti, oliko itsekästä vain pyöriä työhuoneella ja tehdä taidetta. Vai voisivatko maalaukset sittenkin olla merkityksellisiä jollekulle?

”Välillä mietin, pitäisikö lähteä SPR:n koulutukseen vai työhuoneelle. Minulle näyttelyn nimi Harmony merkitsi jonkinlaisen balanssin etsimistä itseni kanssa.”

rauha-makila-never-wanna-know-hd 1

Rauha Mäkilä: Never Wanna Know (2015). Kuva: Jussi Tiainen

 

Rauha Mäkilän näyttely on esillä Helsinki Contemporaryssa 27. syyskuuta asti.

Kommentit
  1. 2

    tainalatvala sanoo

    Kiitos, Helmi! Toivottavasti ehdit katsomaan näyttelyn, olis hauska vaihtaa ajatuksia siitä 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *