Sanat vaakakupeissa

Eilen luin kuumeisena kertomuskokoelmani vedoksia. Kirjaimellisesti. Tosin lämpöä oli vain vähän yli 37 astetta, mutta sekin jo tuntui.

Pienoisesta kevätflunssasta huolimatta lähdin eilen TinTin Tangoon lukemaan käsikirjoitusta. Ajattelin, että vedosten tutkaileminen sujuu sutjakkaammin, kun voi syödä samalla mozzarellatoastia ja nauttia kupin teetä hunajan kera. Tai pikemminkin viisi kuppia. (Ja jälkiruuaksi lakritsanmakuista raakakakkua).

Herkuista huolimatta vedosten lukeminen on jokseenkin pelottavaa. On viimeinen hetki päättää asioista. Enkä minä ole kovin hyvä tekemään päätöksiä. Tämä todetaan myös astrologisessa syntymäkartassani, jonka sain sisariltani 30-vuotislahjaksi.

”Haasteita on ”moody”, epäröinti, joka johtaa vaakakupista toiseen  (– –)


(– –valinnat tuntuvat olevan yhtä hyviä ja sinulla on taito nähdä asian kaksi erilaista puolta.”

Viime hetkellä olen saattanut vielä punnita esimerkiksi jotakuta henkilöhahmoa ja hänen olemustaan. Olenko valinnut hänen suuhunsa oikeat repliikit? Antaako teksti hänestä varmasti sellaisen kuvan kuin olen tarkoittanut? Ymmärtääköhän lukija, miksi hän käyttäytyy näin?

Mitä valmiimmaksi käsikirjoitus on tullut, sitä pienempiä ovat ne asiat, joita olen vaakakuppeihin asetellut: Olisiko parempi käyttää yhdessä kohdassa verbiä ”arveli” eikä ”sanoi” toiston välttämiseksi? Tarvitseeko lause sittenkin pilkun rytmin vuoksi? Kirjoitetaanko fadolaulaja yhteen vai erikseen? Mainitaanko sisällysluettelossa varmasti kaikki novellit? Onko minun nimeni Taina Latvala?

Ja kuitenkin, vedosaiheessa pienistäkin asioista tulee suuria. Yhtäkkiä koko kirjan onnistuminen tuntuu riippuvan siitä, sijaitseeko tavuviiva esteettisesti parhaassa kohdassa sanassa ”kauneusuniltaan”.


Astrologisessa kartassanikin todetaan:


”Avainsanoja auringollesi ovat: tasapainoon pyrkivä, harmoniaa etsivä, esteettinen, (– –)

Niinpä!

Olen kuljettanut vedoksia mukanani kaikkialle, istunut metrossa kallisarvoinen paperikasa repussani ja toivonut, etten koskaan unohda laukkuani julkiseen kulkuvälineeseen. Olen myös kokenut tarvetta valokuvata käsikirjoitusta erilaisissa paikoissa, kuten perjantaina Raffaellossa, jossa kävin tätini kanssa syömässä.

Toisaalta huomaan, että olen alkanut myös hylkiä käsikirjoitusta. Luulen, että se on normaali reaktio ja merkki siitä, että kirja lähenee valmistumistaan. Jos tietäisin tekstin olevan kovin keskeneräinen, käyttäisin kaiken aikani sen parantelemiseen.

Sunnuntaina välttelin vedosten lukemista noin kaksitoista tuntia, kunnes lopulta ryhdyin lukemaan niitä klo 23.20.

Sikäli vedosvaihe on helpottava, että maaliviiva on jo niin lähellä. Mitään kovin suurta ei voi enää tehdä. En voi enää palata takaisin lähtöruutuun ja juosta tätä matkaa paremmin, tai kovempaa, tai hitaampaa. Sillä tämä nimenomainen matka on jo juostu, aivan kohta.

Ja aivan kohta voin sanoa, että olen antanut kaikkeni.

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    "Onko minun nimeni Taina Latvala?" Hahahahaaaa, niin tunnistan tuon olon.

    Voimia ja iloa, ja hei, ihan kohta!!!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *