Postpublikaanisen euforisen depression oireet ja hoito

Kun kirjailija näkee ensimmäistä kertaa uunituoreen kirjansa, hänen tekee mieli hyppiä riemusta. Todennäköisesti hän myös tekee niin, sitten kun hän on päässyt turvaan kotiovensa taakse.

Hän järjestää juhlat, joihin hän kutsuu Facebookissa 170 ihmistä, kohottelee maljoja ja ihmettelee, mihin 60 prosenttia vieraista on jäänyt. Mitä tärkeämpää tekemistä heillä voisi muka olla kuin juhlia hänen uutta teostaan?

Vaikka kirjailija hymyilee jatkuvasti, paradoksaalisesti hän on omien bileittensä melankolisin henkilö. ”(- -) ihmisten juhlat ovat niin surullisia”, kirjoittaa Pentti Saarikoski päiväkirjassaan Asiaa tai ei, jonka kirjailija on saanut kollegaltaan julkkarilahjaksi.

Kirjailija ymmärtää vaistomaisesti, mitä Pentti aikoinaan tarkoitti.

asfaltti vielä pienempi

Kirjailija totuttelee siihen, että hänen kirjansa on nyt maailmalla ja että hän on se henkilö, joka tuosta teoksesta puhuu julkisesti. Hänet ehkä kutsutaan televisioon ja/tai radioon, mistä hän on yhtä aikaa kiitollinen ja jännittynyt. Hän kuvittelee, että radiossa hänen ei tarvitse näyttää kovinkaan upealta, joten hän ei erityisesti laittaudu haastattelua varten.

Perillä häntä odottaa radion verkkovastaava valtavan järjestelmäkameran kanssa.

Jo samana päivänä kirjailija näkee netissä uuden valokuvan itsestään. Siinä hänellä ei ole lainkaan kulmakarvoja.

Kirjailijasta tehdään myös muun muassa sporttihenkinen lehtijuttu, jota varten valokuvaaja pyytää kirjailijaa hypähtämään iloisesti ilmaan. Kirjailija yrittää samaan aikaan sekä pompata ylös että vetää vatsaansa sisään. Tämä toistetaan useita kertoja.

”Pyytäisiksä Jari Tervoa hyppimään näin”, kirjailija kysyy hengästyneenä.

”En. Mutta eihän se lenkkeile”, kuvaaja vastaa.

asfaltti kengät pienempi

Kirjailija on teoksensa ilmestymisen jälkeen yhtä aikaa onnellinen ja haikea, ylpeä ja häpeissään. Hän on sekä valtavan helpottunut että peloissaan siitä, että iso työ on nyt takanapäin. Hän etsii uutta suuntaa mutta ei oikein tiedä, minkä tien valitsisi.

Tätä ristiriitaista olotilaa voidaan nimittää postpublikaaniseksi euforiseksi depressioksi. Sille ovat ominaisia muun muassa seuraavat oireet:

*oman ja/tai kirjan nimen eksessiivinen googlaaminen.

*taipumus sekä ilahtua myönteisistä arvioista että tuntea syvää kauhua: ’Mutta osaanko minä enää kirjoittaa? Miten tämä kirja oikein syntyi? Kuka minä olen?’

*vaikeus ryhtyä toimeen, etenkin aamuisin. Epätietoisuus omasta toimenkuvasta.

*jatkuvat häpeän ja syyllisyyden tunteet, joiden alkuperää kirjailija ei pysty paikantamaan. Hän olettaa niiden kumpuavan jostakin, mitä hän on kirjoittanut tai jostakin, mitä hän on mennyt sanomaan jossakin tilaisuudessa – mutta todellisuudessa em. emootioiden juuret ovat paljon syvemmällä, luultavasti hänen DNA:ssaan.

*hallitsemattomat itkukohtaukset etenkin iltaisin.

*hallitsemattomat naurukohtaukset kaikkina vuorokaudenaikoina.

*täysin perusteeton eksistentiaalinen ahdistus.

*täysin ennustamaton eksistentiaalinen ilo.

*lentolippujen ja interraillippujen hintojen googlailu, suunnitelmat täydellisestä katoamisesta.

katu illalla smaller

*halu olla yhtä aikaa esillä ja piilossa.

*regressio, henkinen paluu uhmaikäisen tasolle. Sanavarastossa etenkin yksi sana nousee määräävään asemaan: minä.

*arvottomuuden ja tärkeyden tunteiden vilkas vuorottelu.

*epämääräinen yksinäisyyden kokemus, vaikka ympärillä on (enimmäkseen) kivoja ihmisiä.

*tunne tyhjiöstä, jota ei toistaiseksi pysty täyttämään muulla kuin valituksella.

*voimakas halu lähteä tanssimaan sekä perjantaisin että lauantaisin.

*vastenmielisyys kaikkea proosan kirjoittamista kohtaan.

*kaikkivoipaiset kuvitelmat toisesta urasta, esim. poptähteydestä.

konsertissa pienempi

Postpublikaaniseen euforiseen depressioon ei oikeastaan ole mitään yhtä tiettyä hoitomuotoa. Tässä kuitenkin joitakin vinkkejä, joista voi olla apua:

*säännöllinen liikunta (esimerkiksi lenkkeily ja jooga).

*jonkinlaisen rytmin säilyttäminen elämässä.

*asioiden asettaminen oikeisiin mittasuhteisiin.

*turkinpippuritikkareiden syöminen.

*hauskojen ja inspiroivien asioiden tekeminen, esimerkiksi elokuvissa käynti tai tv-sarjojen seuraaminen. Don Draperin (Jon Hamm) katseleminen.

*tanssiminen.

*teen juominen vasta siivotun pöydän äärellä.

teekuppi pienempi

*ulkomaanreissun suunnitteleminen ja toteuttaminen.

*toisten ihmisten kirjojen lukeminen.

*kiitollisuuspäiväkirjan pitäminen.

*ihmisten tapaaminen, kahviloihin hakeutuminen.

*jonkin uuden kirjoitusprojektin aloittaminen.

*armollinen suhtautuminen omaan keskeneräisyyteen.

*blogin pitäminen.

*ajan kuluminen.

*musiikin kuuntelu, tsemppibiisien etsiminen. Erityisen toimivaksi on tässä suhteessa osoittautunut Juha Tapion Sitkeä sydän.

sydän ikkunassa pienempi

 

Ehkä paras keino päästä (hetkeksi) eroon tästä hämmentävästä oireyhtymästä on tehdä sitä, mikä sen alun perin aiheuttikin, eli kirjoittaa.

Tämä aktiviteetti tosin saattaa johtaa aikanaan taas uuteen postpublikaaniseen euforiseen depressioon – mutta tämä riski on vain otettava ja hyväksyttävä se osana kirjailijan työn moninaisista haasteista.

Kommentit
  1. 2

    tainalatvala sanoo

    Kiitos paljon, Meri! Oon täällä jo aivan kotonani. Ja kiitokset myös tsempistä! Onneksi aika yleensä auttaa ja vie PED:n vähitellen kokonaan pois 🙂

  2. 3

    sanoo

    Don Draper on mun isä. Voit Taina lainata sitä vähäsen, mutta oikeastaan se kuuluu mulle. Ja sinähän tiedät miten tärkeitä ne isät tyttärille on. Kun mä olin 7, mä luulin, että mun isä on Elvis.

    Sinua kun lukee, tekee mieli alkaa kirjoittaa. You are my new inspiration! 🙂

    • 3.1

      tainalatvala sanoo

      Huomasin nämä uudet kommentit vasta nyt! Vieläkään ei oo ihan tekniikka hallinnassa mulla 🙂

      Hih, mä sen sijaan keräsin lapsena Elviksen kuvia vihkoon. Ja kuuntelin hänen ääntään pienistä punaisista stereoista.

      Kiitos, ihanaa, jos mun tekstit inspiroi kirjoittamaan! Se on ihan parasta palautetta!

  3. 4

    sanoo

    Hehei, täällä uudessa paikassahan näyttää todella viihtyisältä ja styleltä! Onnea!

    Kirjoitat niin osuvasti, avoimesti ja riemastuttavasti! Tunnistan samoja olotiloja muihin tekemisen olomuotoihin sovellettuina. Ja cheers voimakkaalle halulle lähteä tanssimaan, kokeilisin myös sitä! 😉

  4. 5

    tainalatvala sanoo

    Kiitos Hannamari, ilahduttavaa kuulla! Mäkin viihdyn täällä tosi hyvin 🙂

    Mahtavaa, jos oon onnistunut kuvaamaan olotilat samaistuttavasti! Tanssi on kyllä toimiva piristysruiske moneen kohtaan; odotan jo, että pääsisin taas tanssilattialle!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *