Nobelistien isä kannusti kirjoittamaan lisää (Lasse Koskela 1955-2015)

Muistaisin, että silloin oli syksy. Illat olivat jo pimeitä, unelmat kirkkaita. Yliopiston käytävillä kaikuivat uudet suunnitelmat ja ahkerat askeleet.

Olin noin 23-vuotias ja menossa ensimmäistä kertaa Nobelistiklubin kokoontumiseen. Kirjoittajaryhmän nimikin jo kertoo, että se vaati jonkin verran rohkeutta.

Nobelistiklubi kokoontui keskiviikkoisin Helsingin yliopiston tiloissa, ja sen vetäjänä toimi kirjallisuudentutkija ja kriitikko Lasse Koskela. Olin lukenut opiskelijalehdestä Tuuve Aron haastattelun ja painanut kirjoittajaryhmän nimen mieleeni. Nobelistiklubin tavoitteena oli tuottaa joka vuosi uusi esikoisteos, ja tulokset olivat hyviä; muun muassa Tuuve Aro ja Jussi Valtonen olivat tuolloin jo julkaisseita kirjailijoita.

Lasse Koskela

Lasse Koskela tutki kirjallisuutta. (KUVA: Yle/ Anne Hämäläinen)

Nousin hissillä neljänteen kerrokseen, yritin vaikuttaa mahdollisimman normaalilta. Istuin kirjallisuuden laitoksen käytävällä ja odotin, että näkisin elämäni ensimmäiset nobelistit.

Kun he saapuivat reppuineen ja olkalaukkuineen, seurasin heitä luentosaliin suuren kunnioituksen vallassa. He olivat vähän vanhempia kuin minä, mikä lisäsi jännitystä entisestään. Kaikkein jännittävintä oli kuitenkin esittelykierros. Tänäkään päivänä en ymmärrä, miten lopulta onnistuin sanomaan nimeni.

Tuona syksynä klubi kokoontui jostain syystä ilman vetäjää. Nobelistit olivat kuitenkin kokeneita palautteen antajia, ja arvostin heidän mielipidettään.

Vein klubille ensin pari runoa, sitten novelleja. Novelleista innostuttiin – ja niin innostuin minäkin.

Kevätlukukaudella opettajanpöydän taakse istahti siilitukkainen, viisikymppinen mies. Hän oli Lasse Koskela, Nobelistiklubin henkinen isä; kriitikko, kirjailija ja kirjallisuuden rakastaja, suomen kielen mestari ja Väinö Linnan fani. Hän osasi ulkoa Pohjantähden ja Tuntemattoman sotilaan ja siteerasi niitä aina tilaisuuden tullen.

Ryhmä sai heti uutta ryhtiä, kun sillä oli johtohahmo. Lasse antoi suoraa, rehellistä palautetta, esitti kysymyksiä, laukoi totuuksia: ”Kirjailijat kirjottaa, koirat haukkuu!” Lasse muistutti, että jos naputtelee tekstiä vaikkapa vain yhden liuskan päivässä, sivuja kertyy vuodessa jo 365.

Hän opetti meille myös hyvää suomen kieltä. Parempi oli esimerkiksi sanoa ”yksi mies” kuin ”eräs mies”. Ja miksi pitäisi kirjoittaa, että ”hän päätti syödä”, kun yhtä hyvin voi todeta, että ”hän söi”? Mitä virkaa päätöksellä on tuossa lauseessa?

Nobelistit saivat vapaasti keskustella kirjoituksista ja esittää mielipiteitään. Minä en aluksi uskaltanut sanoa juuri mitään. Uskalsin vain kirjoittaa.

Lasse antoi minulle innostunutta palautetta ensimmäisistä teksteistä lähtien.

”Onks sulla paljonkin näitä novelleja”, hän kysyi minulta kerran.

”Noooh… ehkä jotain viis.”

”Kirjotas nyt lisää, niin minä vien nää sun tekstit sitten Touko Siltalan pöydälle!”

Touko Siltala oli tuolloin WSOY:n kirjallinen johtaja. Tuo kaikki kuulosti todella absurdilta. Vaikka olin kirjoittanut jotain koko ikäni, tunsin silti olevani alussa. Minunko tekstejäni vietäisiin WSOY:n kirjallisen johtajan luettavaksi? En tiennyt, mitä olisin sanonut. Niinpä tein sitä, minkä ainakin osasin, eli hymyilin.

Nobelistikaverin ilmeestä huomasin, että nyt oli tosi kyseessä. Tuo ilme kertoi: ”Tämä on iso juttu, ota tämä vakavasti.”

Ja niin minä tein. Naputtelin lisää novelleja maagisen flow’n vallassa, avasin sydäntäni, kirjoitin sen mitä halusin sanoa. Säännöllisin väliajoin vein klubille uutta luettavaa, Lassen ja muiden nobelistien rohkaisemana. Otin vastaan palautetta, kirjoitin muistiinpanoja, korjailin tekstejä. Pian novelleja kertyi sen verran, että ne muodostivat jo käsikirjoituksen. Tai ainakin osan siitä.

Lasse teki kuten lupasi ja toimitti tekstit Touko Siltalalle.

Syksyllä 2007 WSOY julkaisi esikoisteokseni Arvostelukappaleen.

***

Tuosta ihmeellisestä syksystä on kohta kahdeksan vuotta. Paljon on tapahtunut tässä välissä. Osa nobelisteista on mennyt naimisiin ja saanut lapsia, hionut käsikirjoituksia, allekirjoittanut kustannussopimuksia. Jussi Valtonen voitti vuoden 2014 Finlandia-palkinnon, mikä oli suuri juttu meille kaikille.

Vanha nobelistijengi ei kokoonnu enää yliopistolla, vaan lähinnä juhlien tai muiden erityistilanteiden merkeissä. Talvella tapasimme pitkästä aikaa porukalla ja vierailimme Lassen luona. Huone täyttyi naurusta ja muistoista, tarinoista ja totuuksista. Kaikki oli kuten ennenkin, eikä kuitenkaan ollut. Lassella oli vakava sairaus, ja ilmassa leijui haikeus. Tuntui, että jokin aikakausi oli päättymässä.

”Mikä sai sut vetämään Nobelistiklubia niin monta vuotta”, Jussi kysyi Lasselta.

”Ehkä se oli uteliaisuus”, Lasse vastasi hetken mietittyään.

Hän oli kiinnostunut uusista teksteistä ja tuoreista tarinoista, siitä, millä tavalla me kirjoitimme.

Vaihdoimme kuulumisia vuorotellen. Sanoin, että huhtikuussa ilmestyisi kertomuskokoelmani Ennen kuin kaikki muuttuu. Tuntui hyvältä kertoa Lasselle, että neljäs kirja oli tulossa. Nobelistit sanoivat, että sille olisi helppo keksiä jatko-osia. ”Sitten kun kaikki muuttui.” Tai: ”Mikään ei muuttunutkaan”.

Mutta aina jokin muuttuu, vaikka ei haluaisikaan.

Viime viikon alussa sain kuulla, että Lasse on kuollut.

Tuo surullinen uutinen luki nobelistiystävän kirjoittamassa yhteismailissa. Tuossa sähköpostiringissä olimme vaihtaneet niin monta iloista postia bileistä ja tulevista tapaamisista, niin monta hauskaa lausetta kaikesta mitä olimme nähneet ja kokeneet yhdessä.

Nyt tuli toisenlainen viesti.

Kaiken haikeuden keskellä olen kiitollinen, että ehdin kiittää Lassea siitä, että hän auttoi minut kirjallisen urani alkuun. Ja että lähetin hänelle huhtikuussa uusimman kirjani, tervehdyksen ja signeerauksen kera. Tuokin teos on tavallaan seurausta siitä, kuinka tärkeä rooli Lassella oli nuoren kirjoittajan polulla, hyvin keskeisessä elämänvaiheessani; kuinka hän silloin vuosia sitten, juuri oikealla hetkellä, kannusti minua kirjoittamaan lisää.

Kommentit
  1. 1

    Raili Törmä sanoo

    Lasse Koskelan alumni-illassa tavanneena tunnen myös surua hänen poismenostaan.
    Kiitos kauniista kirjoituksestasi, Taina Latvala, hyvää jatkoa sinulle!

    • 1.1

      tainalatvala sanoo

      Kiitos kommentistasi. Se oli tosiaan surullinen uutinen. Hienoa kuitenkin, että sait tavata Lassen alumni-illassa.
      Hyvää jatkoa myös sinulle!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *