Naurua ja tanssia Berliinin taivaan alla

I know nothing with any certainty, but the sight of the stars makes me dream.

-Vincent van Gogh

Viikko sitten lauantaina seisoin Berliinin Alexanderplatzilla ja ihmettelin, kuinka suurta kaikki oli. Lasitalot kurkottivat korkeuksiin, autot vilisivät ohitse, raitiovaunut raapivat asfalttia.

katutaidetta berliinissä 1

Katutaidetta Alexanderplatzilla.

Ihmisiä hyöri kaikkialla, he kiiruhtivat ohitseni tietäen minne olivat menossa. En voinut sanoa samaa itsestäni.

Entä jos katoaisin tänne kokonaan?

Sitten tuli tekstiviesti lapsuudenystävältä. Tapaisimme Alexanderplatzilla aivan kohta. Hän neuvoi minua tulemaan Park Inn -hotellin eteen, se oli korkein kaikista maamerkeistä.

Suunnistin valtavaa rakennusta kohti, kiersin sen toiselle puolelle, näin vieraita ihmisiä, kävelin takaisin.

Ja siinä hän seisoi, vieraiden ihmisten keskellä, lierihattu päässään. Juoksin hänen kaulaansa. Olimme tunteneet toisemme päiväkodista asti, mutta vasta nyt olimme yhdessä ulkomailla. Olin saanut Berliinistä viikon residenssipaikan, ja ystäväni oli lentänyt kaupunkiin kolmeksi päiväksi.

Lämpötila kipusi reippaasti yli kolmenkymmenen. Aurinko oli täysin hullaantunut heinäkuusta, tuntui kuin olisimme kävelleet saunassa vaatteet päällä. Tuskin olin missään kokenut sellaista kuumuutta.

Taina Latvala Gedänkstätte Berliner Mauer

Berliinin muurin muistomerkillä (Gedänkstätte Berliner Mauer).

Ensimmäisenä iltana suuntasimme kadulle nimeltä Schönhauser Allee. Luen parhaillaan samannimistä saksankielistä teosta, jonka on kirjoittanut venäläissyntyinen, nykyään Saksassa asuva Wladimir Kaminer. Opus sisältää hauskoja pieniä tarinoita Schönhauser Alleesta, tuosta kolmen kilometrin mittaisesta kadusta, joka tuntuu olevan kuin Berliini pienoiskoossa – joka kulman takana odottaa yllätys.

Kioskissa meitä esimerkiksi odotti violetti suklaapatukka, jonka nimi oli Nussini. Emme voineet lakata nauramasta. Miesmyyjä näytti hämmentyneeltä. Oli mahdotonta selittää, mikä oli niin hauskaa.

”We are from Finland, and this word just reminds us of a Finnish word… a word which… ”

Naurua.

Yritimme myös ottaa selfien (tai siis melfien) oven edessä, jonka yläpuolella luki ”Blutgeschwister”. Se ei onnistunut kovin hyvin, aina jommaltakummalta puuttui leuka tai silmä. Pyysimme vierasta pariskuntaa apuun. Yritin selittää heille kameran käyttöä saksaksi: ”Ich glaube, es ist jetzt in einer… Selfie-Stellung.”

Kikatusta.

Myöhemmin samana iltana näimme, kuinka ihmiset tanssivat salsaa kadulla. Joku riehaantui niin, että yritti kiivetä pitkin lyhtypylvästä.

Berliinin yössä voi siis tapahtua mitä tahansa.

salsaa kadulla Berliinissä 1

Seuraavana päivänä seikkailimme Prenzlauer Bergin kirpputoreilla. Päädyimme myös isoille markkinoille nimeltä Flohmarkt im Mauerpark, jossa bongorummut soivat ja hipit hikoilivat nurmikolla. Ostin yhdestä kojusta nahkaisen käsintehdyn muistikirjan, ja antikvariaattikauppiaalta Christopher Isherwoodin episodiromaanin Leb Wohl, Berlin.

Olen asettanut itselleni tavoitteen, että luen sen seuraavan viiden vuoden aikana.

Illan suussa suuntasimme monimediaiseen Van Gogh -näyttelyyn (Van Gogh Alive – The Experience). Lojuimme vierekkäin mustilla säkkituoleilla ja katselimme taiteilijan teoksista tehtyjä videoesityksiä. Saimme myös tutustua Van Goghin elämäntarinaan ja lukea häneltä lainattuja sitaatteja. Yksi niistä meni suunnilleen näin:

”I would rather die of passion than of boredom.”

Muistin nuo sanat seuraavana päivänä, kun matkasimme charlottenburgilaisesta talvipuutarhasta rosoiseen Itä-Berliiniin, vuokrasimme pyörät ja viiletimme pitkin levottomia katuja, pelottavan lähellä autoja, sydämet seikkailua täynnä. Koirat kipittivät irrallaan omistajiaan seuraten ja minä mietin, oliko minulla jäykkäkouristusrokote voimassa. Poljimme lämpimässä tuulessa kohti East Side Gallerya, 1.3 kilometrin mittaista Berliinin muurin pätkää, jonka olin viimeksi nähnyt 17-vuotiaana. Otimme valokuvia korkeasta betoniseinästä, johon 118 taiteilijaa ympäri maailman on jättänyt kädenjälkensä.

Ja nähtävästi myös moni muu.

Berliinin muuri auto

Tämä auto oli tuttu näky turistikauppojen postikorteissa.

Muurilta ajoimme kohti Spree-joen rantaa. Ystäväni polki edeltä niin kuin oli aina tehnyt, lapsuudesta asti, matkalla koulusta Halpa-Halliin tai Rollsiin – hän hahmotti liikenteen minua paremmin ja viittoili kädellään suuntaa.

Lopulta saavuimme joen rantaan, Berliinin tuomiokirkkoa ja museosaarta vastapäätä. Ihmiset lojuivat aurinkotuoleilla ja siemailivat drinkkejä, me lukitsimme pyörät toisiinsa kiinni ja valitsimme mieluisan ravintolan. Söimme mozzarellapitsan puoliksi ja suunnittelimme, minne menisimme illalla tanssimaan. Tämä oli viimeinen yhteinen iltamme Berliinissä, ystäväni oli lähdössä kotiin seuraavana päivänä.

Päädyimme kokeilemaan kahta erilaista klubia. Ensimmäiseen oli pitkä jono, vilkuilimme ovelle ja seisoimme parikymppisten hollantilaispoikien takana. Olisin halunnut keskustella heidän kanssaan ennen kaikkea Van Gogh -näyttelystä, mutta se ei yhtäkkiä tuntunut kovin nuorekkaalta aiheelta Berliinissä keskiyöllä.

Berliini yöllä 1

Jokin berliiniläiskatu myöhään illalla.

He kysyivät, olimmeko kaupungissa ensimmäistä kertaa.

”I was here many many years ago, back when I was seventeen”, sanoin.

”How old are you exactly”, he kysyivät silmät suurina.

Emme kertoneet.

Kun pääsimme vihdoin sisään klubille, siellä jumputti musiikki, joka oli luultavasti teknoa tai elektroa (onko niissä jotain eroa?) Tungin tulpat syvemmälle korvakäytävään, kun kuljimme hämärästä huoneesta toiseen.

Viihdyimme siellä noin viisi minuuttia.

Päädyimme täysin toisenlaiseen yökerhoon, jossa paidaksi riittivät ilmeisesti pelkät henkselit. Sekään ei ollut meitä varten. Ehkä mistään päin maailmaa ei löydy niin hyvää baaria kuin Lost & Found aikoinaan oli. Tanssimme kuitenkin jonkin aikaa keskellä tupakansavua ja teknon lumoamia ihmisiä.

Seuraavana päivänä ystäväni piti lähteä takaisin kotiin. Halasimme toisiamme tiukasti, ennen kuin hän suuntasi Tegelin lentokentälle.

Autoja Potsdamer Platzilla 1

Liikennettä Potsdamer Platzilla.

Seisoin yksin keskellä pitkää loputonta katua. Berliini näytti harmaalta, vaikka aurinko helotti yhä. Olin sen verran poissa tolaltani, että ajoin metrolla harhaan noin puolentoista tunnin verran.

Lopulta selvisin kuitenkin Potsdamer Platzille. Kerron myöhemmin, mitä siellä tapahtui. Siihen liittyy tyllihame ja amerikkalainen nainen. Ja jossain vaiheessa myös Salvador Dali.

 

Bis bald, meine liebe Leser und Leserinnen!

 

PS: Otsikkoon lainattu ”Berliinin taivaan alla” on Wim Wendersin kuuluisa elokuva vuodelta 1987. En ole vielä nähnyt sitä, mutta täytyy korjata asia ensi tilassa.

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Hieno teksti, samaistun! Berliini on MAHTAVA. 

    Ja tuo Nussini. Itsekin olin muutama vuosi sitten Berliinissä residenssissä ja ystävä tuli sinne myöhemmin perässä. Olin häntä lentokentällä vastassa ja odotellessa huomasin välipala-automaatissa veikeännimisen suklaapatukan. Ostin sen hänelle saapumislahjaksi eikä kikatuksesta lentokenttäaulassa meinannut tulla loppua, koko halli raikui.

  2. 2

    tainalatvala sanoo

    Kiitos, Minna! Berliini on tosiaan upea kaupunki – olin siellä viimeksi 17-vuotiaana, joten tuntui melkein kuin olisin käynyt siellä nyt ensimmäistä kertaa, niin paljon olin ehtinyt unohtaa.

    Hah, mahtavaa, että samaistuit myös tähän suklaapatukka-asiaan! 🙂 Meidänkään kikatuksesta ei meinannut loppua tulla… ja pitihän ne patukat lopulta ostaa!

  3. 3

    Tani sanoo

    Voi Wim Wenders ja Der Himmel über Berlin! Muistan miten leffa teki vaikutuksen, kun näin sen vajaa 20 vuotta sitten Wienissä. ”Als das Kind Kind war, wußte es nicht, daß es Kind war,
    alles war ihm beseelt, und alle Seelen waren eins.” En varmaan ymmärtänyt elokuvan hienoa allegoriaa lainkaan; lienee siis aika katsoa leffa uudestaan. Muistan vain sen Berliinin kultaisen enkelin ja fiiliksen, minkä elokuva jätti – ehdottomasti katsomisen arvoinen taideteos! 🙂 Apropos, vinkkinä toinen upea saksalaisleffa: Was nützt die Liebe in Gedanken. Mennyttä maailmaa ja nuoren miehen kärsimystä – aaach!! 😀

  4. 4

    tainalatvala sanoo

    Ihana tuo leffan sitaatti, Tani! Lainasin elokuvan kirjastosta, ajattelin katsoa sen nyt lähipäivinä 🙂 Ja kiitos tuosta leffavinkistä – jospa sekin dvd löytyisi kirjastosta! Oon muuten tosi iloinen, että saksan kielen taito palautui niin hyvin tuolla reissulla ja että tuli jonkin verran puhuttua saksaa paikallisten kanssa. Mua auttoi sekin, että olin etukäteen lukenut saksankielistä kirjallisuutta: just tuota postauksessa mainitsemaani Wladimir Kaminerin kirjaa ”Schönhauser Allee”. Aaach! 🙂

  5. 5

    Tiina Hakala sanoo

    Kylläpä kolahti tuo Berliini-raportti vanhaan Berliini-faniin! Asuin kaupungissa vuonna 1995 ja lumouduin, mutta ei se ole senkään jälkeen yhtään hehkuaan mennettänyt. Kirjoitat jotenkin sillä lailla, Taina, että tuntuu kuin voisin tekstiäsi lukiessani jakaa kanssasi täsmälleen sen saman hehkun, joka Berliinistä aina minulle välittyy. Näin ei käy kaikkien Berliini-kuvausten kanssa.

    PS. Taas sain itseni kiinni siitä, että olen luullut olevani jonkin kokemuksen kanssa ainoa maailmassa. No en näköjään tietysti olekaan ollut ainoa suomalainen, joka on Nussini-suklaalle nauranut!

  6. 6

    tainalatvala sanoo

    Kiitos kauniista sanoistasi, Tiina! Mahtavaa, jos onnistuin kuvaamaan Berliinin lumon tunnistettavasti. Ihanaa, että olet saanut asua siellä! Kaupunki teki kyllä vaikutuksen, se oli kuin itsessään suuri seikkailu. Ja paljon jäi nähtävää ensi kerraksi.

    PS: Du bist nicht allein 🙂 Nussini jätti kyllä lähtemättömän komediallisen vaikutuksen.

Trackbacks

  1. […] heinäkuussa viikon kirjailijaresidenssissä Berliinissä, josta kirjoitin myös blogiin, tänne ja tuonne. Yhtenä päivänä minä ja lapsuudenystäväni vuokrasimme pyörät Itä-Berliinistä […]

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *