Nauraako joku toppahousuilleni?

”Working artistically is unhealthy; an artist should lead a healthy life to make up for it.”
-Haruki Murakami

Näin japanilaiskirjailija sanoi vanhassa Spiegel-lehden haastattelussa. Ymmärsin hänen viittaavan tällä ainakin siihen, että taiteilija joutuu olemaan tekemisissä sielunsa synkimpienkin sopukoiden kanssa.

Ja se voi joskus olla aika raskasta. Ei ehkä niin raskasta kuin esimerkiksi sementtisäkkien kantaminen rakennustyömaalla. Tai ura ammattihiihtäjänä.

Mutta kuitenkin – fakta on, että kukaan ei voi istua loputtomiin koneen äärellä. Välillä voi esimerkiksi viettää talvilomaa ja laittaa sukset jalkaan.

Vietin kuluneen viikon Lapualla lukien, lenkkeillen ja lasketellen. Jossain vaiheessa havahduin siihen, että olen kai eräänlaisella hiihtolomalla. Vapaan kirjailijan arjessa olin oikeastaan unohtanut kaikki työelämään kuuluvat normaalit käsitteet kuten ’kesäloma’, ’hiihtoloma’, ’pääsiäisloma’. Mitä ne ovat? Aivoni eivät lepää koskaan.

Paitsi unessa.

Ja joskus unetkin ovat osa työtä, tai vähintään materiaalia. Viime yönä näin unen, jossa sävelsin pianolla mitä ihanimman laulun.

Aamulla en valitettavasti muistanut siitä mitään.

Kun viiletin alas Simpsiön vuorta, pääkoppani saattoi rentoutua melko täydellisesti. Stressasin etukäteen ainoastaan asukokonaisuutta. Kuinka monta vaatekertaa minun pitäisi pukea ylleni, jotta en saisi virtsatieinfektiota? Kehtaanko sanoa rinnehiihtokeskuksen työntekijälle monojeni koon? Nauraako joku toppahousuilleni?

Ehkä stressasin hieman myös sitä, voivatko sukset yhtäkkiä irrota jalastani kesken laskun. Tai mitä jos korvani paleltuvat tuulen tuivertaessa piponi sisään?

Mitään tällaista ei onneksi tapahtunut.

En myöskään kaatunut kertaakaan, edes eräässä pienessä hyppyrissä. Sen sijaan pudotin sauvani kahdesti ja kadotin hissilippuni kolme kertaa kahden laskettelupäivän aikana. Ja kerran, kun olin iloisena hilautumassa hissiin, siskoni aurasi minua kohti. Hän oli noukkinut jotakin mukaansa rinteestä.

Se oli minun kännykkäni.

Kännykänkuorien sisällä oli myös pankkikorttini. Ja ajokorttini. Puhelin oli pudonnut rinteeseen, kun olin laskenut mäkeä alas taskut auki.

Nuo pienet unohdukset toivat kieltämättä lisäjännitystä laskettelupäiviini. Mieleeni jäivät myös ihanat tutut maisemat, tuuheat kuuset horisontissa, valkoiset rinteet auringon alla. Ja muistot, jotka vyöryivät sydämeeni kaukaa lapsuudesta, uhkarohkeat temppuilut hississä tuhat vuotta sitten, suksien suhina lumessa, kuumat kaakaot puuntuoksuisessa kahviossa.

Ja kevyet jalat, kun monot riisutaan ja kävellään autolle posket punaisina.

Sen jälkeen jaksaa taas kirjoittaa.

Kommentit
    • 1.1

      sanoo

      Kiitos, ihana kuulla! 🙂 Suosittelen lomaa lämpimästi. On hyvä välillä antaa ajatusten levätä. Tuntui, että tarvitsin juuri nyt tällaisen välivaiheen ennen vedosten lukemista – se on aina melko jännittävä hetki!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *