Münchenin sydän sykkii surusta huolimatta

Palasin tällä viikolla lomareissulta Saksasta.

Tunnelma Münchenissä oli erilainen kuin silloin, kun 17-vuotiaana kävin siellä. Tällä kertaa saavuin kaupunkiin, jonne oli juuri edellisenä iltana, perjantaina 22. päivänä, tehty tuhoisa isku.

Lauantaina ilmapiiri tuntui haikealta, mihin varmasti vaikutti myös oma turvattomuudentunne. Välillä satoi, kaupunki näytti murheelliselta, kaduilla liikkui joitakin poliiseja.

Kaiken surun ja järkytyksen keskellä kaupunki yritti jatkaa normaalia elämää.

Munchenin keskustassa 2

Tämä kuva on otettu tiistaina museokierroksen jälkeen.

Ostin viime syksynä Kiasmasta paidan, johon on painettu valokuvaaja Robert Mapplethorpen sitaatti: ”I want to see something I’ve never seen before.”

Münchenissä – niin kuin usein matkoilla – näin paljon sellaista, mitä en ollut aiemmin nähnyt. Tai jos olin, en ainakaan muistanut sitä.

Näin tarjoilijoita, jotka kantoivat oluttuoppeja capripituisissa nahkahousuissa ja villasukissa.

Näin jättikokoisen bretzel-rinkelin valokuvausliikkeen näyteikkunassa.

Näin oman, aivan äskettäin käytössä olleen kännykkämallini Samsung S3:n Deutsches Museumin lasivitriinissä.

Näin vaatekaupan, jonka nimi oli ”& other stories”. Siellä piti tietysti käydä.

vaatekauppa

Näin Hugendubel-nimisen kirjakaupan, jonka kyltissä luki ”Die Welt der Bücher” eli ”kirjojen maailma”. Tuo maailma oli täynnä tarinoita, joiden luota en olisi halunnut lähteä pois.

Näin Albrecht Dürerin (1471-1528) omakuvan Alte Pinakothek -museossa. Hän tuijotti minua suoraan silmiin, kuin olisi halunnut kertoa jotakin.

Näin Andy Warholin (1928-1987) taideteoksia Pinakothek der Moderne -museon valkoisilla seinillä.

Näin kirjan, joka kertoi sinisen värin historiasta.

sininen

Näin hotellihuoneessa Borat-elokuvan kohtauksia saksaksi dubattuna, mistä en ehkä toivu koskaan.

Näin myös Olemisen sietämätön keveys -elokuvan (Die Uneträgliche Leichtigkeit des Seins) saksankielisellä puheella kuorrutettuna, pääosissa Juliette Binoche, Daniel Day-Lewis ja Lena Olin.

Näin Baijerin kuninkaiden kodin, Residenzin, jossa sai ihailla kullanhohtoisia koristeita, kattokruunuja, seinänkorkuisia maalauksia ja purppuranpunaisia silkkivuoteita.

ikkuna

Näin turistikauppoja täynnä baijerilaisia käkikelloja, kirjavia perinneasuja, München-lippalakkeja ja nahkahousuihin puettuja posliinienkeleitä.

Näin auringon paahtaman naisen, joka istui kadulla ja puhui itsekseen, vesipullo sylissään.

Ja miehen, joka makasi kyljellään asfaltilla ja poltti savuketta sumuinen katse silmissään.

Näin St. Michaelin kirkon, jossa pidettiin hartaushetki Münchenin iskussa kuolleiden uhrien muistoksi. Tuo tilaisuus järjestettiin iskun jälkeisenä iltana, lauantaina 23. heinäkuuta, jolloin ulkona satoi ja terassit tyhjenivät.

tyhja terassi

Näin papin, joka yritti lohduttaa kirkkoon saapuneita ihmisiä. Hän totesi, että kaiken kauheuden ja surun keskellä oli kuitenkin näkyvissä ihmisten välistä solidaarisuutta ja välittämistä. Hän muistutti puheessaan, että sitä tarvitaan tavallisessa arkielämässäkin.

”Voisimme useammin kysyä toiselta, mitä sinulle kuuluu, miltä sinusta tuntuu, mikä sinuun sattuu”, pappi sanoi.

Suru leijui salissa ja kosketti myös minua.

Kuulin urkujen soiton, musiikin joka täytti koko kirkon.

kirche 1

Myöhemmin kuulin katusoittajat, jotka soittivat Marienplatzin aukiolla – Münchenin sydämessä – klassista musiikkia. Tuntui siltä kuin olisimme hetkeksi päässeet konserttiin.

Kuulin metrojen ja junien huudot, liikenteen joka kohisi hotellihuoneen ulkopuolella.

Näin unen, jossa joku tutun oloinen tuntematon istui minua vastapäätä ja sanoi yhtäkkiä: ”Et sinä oikein koskaan päästänyt minua lähellesi.”

Näin matkalla myös jotakin, jonka olin nähnyt jo 17-vuotiaana mutta josta minulla oli vain hämäriä muistikuvia: Münchenin lähellä lyhyen junamatkan päässä sijaitsevan Dachaun keskitysleirin ja sinne perustetun museon: KZ-Gedänkstätte Dachau.

Dachau

Dachaun keskitysleirin rakennuksia.

En enää muista, kävinkö lukioikäisenä aivan kaikissa rakennuksissa, vai näinkö silloin vain osan.

Oli järkyttävää kulkea läpi hyytävän kaasukammion, nähdä krematorion ja harmaanvalkoiset huoneet joissa vankien ruumiita säilytettiin. En halunnut juurikaan ottaa valokuvia noista paikoista, enkä pysty oikein edes kirjoittamaan tuosta kokemuksesta, ainakaan vielä.

Koko päivän surin sitä, miten julmasti ihmiset ovat kohdelleet toisiaan. Vielä illalla hotellihuoneessa kauhukuvat tunkeutuivat mieleeni ja nostivat kyyneleet silmiin. Tajusin, että kokemus oli ollut minulle liian rankka.

Samalla tiedostin, että on tärkeää käydä noissa paikoissa, jotta voi tuntea historian, nähdä tapahtumapaikat omin silmin. Dachaussa jokainen havaitsee, mihin silmitön viha, syrjintä, sota ja ihmisarvon kieltäminen voivat pahimmillaan johtaa.

Dachaun jälkeen palasimme junalla takaisin Münchenin keskustaan. Tuntui, että täytyi tehdä jotakin, mistä tulisi parempi olo, kävellä hetken kaupungilla, katsella katuja ja taloja jotka näyttivät toisenlaisilta kuin Suomessa.

Munchenin keskustaa

Ei varmastikaan ole sattumaa, että pienen kiertelyn jälkeen päädyimme lopulta kirjakauppaan – siellä tunnen aina oloni jollakin tavalla turvalliseksi.

Hypistelin hetken mitä kauneimpia opuksia, silittelin kansia ja luin saksankielisiä aloituslauseita, ostin Eduard Möriken kirjan joka kertoi Mozartin ja hänen vaimonsa matkasta Prahaan. Olen aina halunnut käydä Prahassa, ja nyt se onnistuu, ainakin kirjan välityksellä.

Iltapäivällä söin eloisalla terassilla bretzelin ja knödelin, join sitruunalimsaa ja katselin ohikulkevia ihmisiä. Nautin auringosta, joka lämmitti poskia ja valaisi koko kaupungin.

Yhdessä museokaupassa näin muistikirjan, jota en ostanut mutta joka jäi mieleeni kannessa olleen Oscar Wilden (1854-1900) sitaatin vuoksi:

vihrea muistikirja

Vapaasti suomennettuna lause kuuluu näin: ”Lopussa kaikki on hyvin. Jos asiat eivät ole hyvin, vielä ei ole loppu.”

Ei kommentteja.

Trackbacks

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *