Miksi mies itki?

Olen viime aikoina pureksinut sekä näytelmiä että kurkkupastilleja oppiakseni jotakin uutta maailmasta/kirjoittamisesta ja parantuakseni flunssasta.

Taannoin luin englantilaisen Harold Pinterin näytelmät The Birthday Party, No Man’s Land sekä Betrayal (joka on minulla vielä kesken). Innokkaimmin hotkaisin kuitenkin näytelmän Old Times, koska näin tuon esityksen Lontoon Harold Pinter -teatterissa pääsiäislomalla.
 

Old Times -näytelmää esitettiin 6. huhtikuuta asti.

Näytelmässä esiintyivät elokuvistakin tutut tähdet Kristin Scott Thomas, Rufus Sewell ja Lia Williams.

Teatterissa käynti Lontoossa oli minulle suuri elämys. Kokemus sai alkunsa jo sinä koleana pitkäperjantain aamuna, jolloin menin avecini kanssa Leicester Squarelle saalistamaan teatterilippuja.

Kävi niin onnellisesti, että juuri me saimme kaksi viimeistä lippua illan näytökseen.

Kun saavuimme teatterille, rakennuksen edessä piti tietysti ottaa valokuvia todistusaineistoksi. Samoissa aikeissa liikuskeli myös eräs (oletettavasti saksalainen, itävaltalainen tai sveitsiläinen) pariskunta, joka pyysi minua ottamaan heistä valokuvan teatterin edessä. 

Pelkään, että kuva liikahti. Es tut mir leid.

Jännittyneinä astelimme sisään teatteriin. Olin yllättynyt, kun takkeja ei tarvinnut jättää narikkaan. Kaikki kamppeet sai viedä teatterisaliin, samoin juomat (siis myös ne, jotka sisälsivät alkoholia).

Tuntui ihmeelliseltä, että ihmiset litkivät olutta muovituopeista sametein koristellussa salissa.

Valitettavasti olimme saaneet paikat hyvin korkealta parvelta, minkä vuoksi emme nähneet näyttelijöiden kasvoja kovin tarkasti. Lisäksi kärsin hajataitosta, ja silmälasini ovat kymmenen vuotta vanhat.

Kun ensimmäinen näyttelijätär alkoi puhua, en ollut aivan varma, oliko hän Kristin Scott Thomas.

Vasta kun toinen näyttelijätär käänsi kasvonsa yleisöön päin ja lausui ensimmäisen repliikkinsä, käsitin, että hän oli Scott Thomas.

Kiikareitten avulla asia vahvistui. Ne maksoivat punnan.

Akustiikka oli onneksi hyvä, ja etenkin Scott Thomas lausui repliikkinsä selvästi. Mutta aivan kaikkea dialogia en kuullut. Tai ymmärtänyt.

Kokoelma Pinterin näytelmiä.

Välillä britit nauraa hörähtelivät erinäisille lausahduksille. Silloin minä ja avecini katsoimme toisiamme hitaasti. 

Erityisesti näytelmän lopussa putosin hieman kärryiltä. En esimerkiksi tajunnut, miksi Rufus Sewellin näyttelemä mies itki.

Tästä syystä lainasin näytelmän kirjastosta palattuani Suomeen.

Nyt olen lukenut tekstin, mutta olen lähes yhtä ymmälläni kuin nähtyäni esityksen. Näytelmässä on aukkoja, joita en kykene omin voimin täyttämään. Ehkä Old Times vaatii vielä toisen lukukerran.

Ja sanakirjan.

Vuonna 1971 kantaesityksensä saanut näytelmä kertoo nelikymppisestä pariskunnasta Katesta (Williams) ja Deeleystä (Sewell), joiden luokse saapuu vierailulle Katen nuoruudenystävä Anna (Scott Thomas).

Illan kuluessa naiset muistelevat köyhää mutta kultaista nuoruuttaan 1950-luvun Lontoossa, jossa he tutustuivat boheemeihin kulttuuripiireihin ja nautiskelivat kirjailijoiden, näyttelijöiden ja tanssijoiden seurasta.

Naiset asuivat aikoinaan yhdessä ja olivat läheisiä ystäviä – jopa niin läheisiä, että he kuulemma käyttivät toisinaan samoja alusvaatteita.

Kate on aina ollut hieman pidättynyt, Anna eloisampi. Aikoinaan ystävykset täydensivät toisiaan, mutta nyt tuntuu kuin naisten välillä olisi outo, melkein vihamielinen jännite. He eivät ole nähneet toisiaan kahteenkymmeneen vuoteen. Jollakin tavalla he ovat toistensa varjoja, kuin toisistaan erkaantuneita kaksoisolentoja. Ehkä tästä syystä Ian Ricksonin ohjaamassa näytelmässä päädyttiin siihen ratkaisuun, että näyttelijät Scott Thomas ja Williams vuorottelivat rooleja eri esitysiltoina.

The Harold Pinter Theatre illan tullen.

Kolmiodraama kihisee näyttämöllä miltei jokaisessa repliikissä. Välillä Anna ja Deeley puhuvat Katesta kuin tämä ei edes olisi huoneessa. Välillä Anna tähdentää, että hän “löysi” Katen ensin. Toisessa näytöksessä selviää, että Deeley ja Anna ovat tavanneet jo aiemmin, nuoruudessa, ja tunsivat toisiinsa vetoa.

Dialogi on niukkaa ja kirkasta, kuin runoa. Tekstissä on täysin oma rytminsä, jonka tahdissa olen yrittänyt parhaani mukaan tanssia.

Näytelmän ydin tiivistyy siihen ajatukseen, että muistot hämärtyvät ajan kuluessa kuin pitkä ilta. Ihmiset voivat muistaa saman tapahtuman eri tavalla, ja joskus muistot ovat mielikuvituksen tuotetta, pelkkä tarina jota kerrotaan itselle tai muille. Anna toteaakin illan kuluessa, että ihmisellä voi olla muistoja asioista, joita ei välttämättä ole koskaan tapahtunut.

Tästä kirjasta löytyy johdanto “Writing for the theatre”.

Näytelmä loppuu yllättävästi, odottamatta. Luulen, että Harold Pinter on viehtynyt avoimiin loppuihin. Vuonna 1962 hän piti Bristolissa National Student Drama -festivaaleilla puheen, jonka otsikkona oli “Writing for the theatre”. Siinä hän totesi, että näytelmä ei ole essee eikä näytelmäkirjailijan pitäisi laittaa henkilöitään tekemään parannusta tai pyytämään anteeksi tekojaan viimeisessä näytöksessä pelkästään sen vuoksi, että meidät on opetettu odottamaan jonkinlaista päätöslauselmaa näytelmän lopussa. (Introduction teoksessa Harold Pinter: Plays One. Faber and faber 1996)

Kuvaavaa on, että Old Times -näytelmässä ei ole lainkaan kolmatta näytöstä, joka klassisen arisoteelisen kaavan mukaan olisi viimeinen näytös, loppuhuipennuksen paikka.

PS. Jos joku teistä sattumoisin ryntää kirjastoon lainaamaan kyseisen näytelmän ja keksii, miksi Deeley alkaa nyyhkyttää lopussa, kertokaa toki. Minulla on vain aavistukseni.

Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *