Maailma muistiin

”26. pvä. Sataa. Kokeiltava rouskuja smetanan kera.” 

-Anton Tšehovin muistikirjasta
Viime aikoina olen silloin tällöin avannut Tšehovin (1860-1904) muistiinpanot. Ostin tuon teoksen antikvariaatista vuosia sitten; alkulehdellä näkyy vielä lyijykynällä raapustettu vanha hinta: 20 markkaa.
Tšehovin muistiinpanojen kokoelma ilmestyi Otavalta vuonna 1979.
Tšehovin elämän noin viimeisten viidentoista vuoden ajalta on säilynyt neljä muistikirjaa. Suomentaja Martti Anhava toteaa kokoelman esipuheessa, että kirjoihin on merkitty muun muassa juonikehitelmiä, dialoginpätkiä, henkilönnimiä, tilanteita ja näytelmän repliikkejä.
Usein muistiinpanoista löytyy ytimekkäitä havaintoja henkilöhahmoista: 
”[Näyttelijä: Tiedättekö mitä! Se nainen pystyi sairastumaan astmaan milloin vain halusi.]”

”Ensimmäistä kertaa elämässä häntä suudeltiin kädelle, ja sitä hän ei kestänyt, kyllästyi mieheensä, pani tuulemaan.”

”Muistelmat kadettiajoilta – siinä oli koko hänen sielunelämänsä.”

Välillä muistikirjasta löytyy eräänlaisia neuvoja elämää varten:
”Jos haluat että sinusta pidetään, ole originelli; tunnen miehen joka kulki kesät talvet huovikkaissa, ja häneen ihastuttiin.”

Muistiinpanot voivat olla myös filosofista pohdintaa, melkein kuin aforismeja:
”Hyvä ihminen saattaa hävetä koirankin edessä.”
”Elämä on olevinaan suurta, suunnatonta, mutta vaskikolikon päällä istut.”

Jos Tšehov oli käyttänyt jonkin muistiinpanon, hän pyyhki sen yli. Nämä merkinnät on suomennosvalikoimassa osoitettu hakasulkein.
Käsin tehty torniolainen muistikirja sekä eräs elefantti.
Ymmärrän Tšehovia hyvin: rakastan muistikirjoja. Yksi kesäni kiistattomista kohokohdista oli, kun ostin Tornion Perä-Pohjolan markkinoilta vanhoista kirjankansista tuunatun muistikirjan ja kun löysin Ruotsin puolelta Luulajasta peräti kaksi mieleistäni muistikirjaa.
Nyt yksi näistä uusista tuttavuuksista on jo melkein täynnä.
En aina muista (!) kantaa muistikirjaa mukanani säännöllisesti. Jos saan jonkin hyvän idean vaikka keskellä kaupunkia, yritän tallettaa sen päähäni. L.M. Montgomeryn Runotyttö-kirjoissa puhutaan leimahduksesta – se onkin hyvä nimi sille sykähdyttävälle tunteelle, kun jokin inspiroiva ajatus iskee sydämeen. Se voi tapahtua milloin ja missä tahansa: suihkussa, aamiaisella, pyörän selässä, raitiovaunussa matkalla kahvilaan, jopa kesken puhelinkeskustelun.
Löytöni Luulajasta.
Joskus leimahdus on niin taianomainen, että sitä on hankalaa pukea sanoiksi. Sen haluaa säilyttää hetken sisimmässään, ennen kuin sen mahdollisesti kirjaa ylös.
Muistiin ei aina voi luottaa. Etenkin yksittäiset hyvät lauseet saattavat kadota, ellei niitä merkitse paperille.
Paul Austerin romaanissa Oraakkeliyö New Yorkissa asuva kirjailija Sidney Orr ostaa paperikaupasta sinisen muistikirjan, portugalilaisen, kooltaan 23 x 18 cm. Se näyttää melko tavanomaiselta, mutta silti se kiehtoo kirjailijaa. Romaanissa on osuvasti kuvattu se tunne, kun juuri oikeanlainen muistikirja tulee vastaan, se joka on omiaan houkuttelemaan inspiraatiota.
Muistikirjassa ei ollut mitään hienoa eikä koreilevaa. Se oli käytännöllinen hyötyesine – vankka, arkinen ja kestävä [- -] ja kun pitelin muistikirjaa kädessäni ensi kerran, tunsin jotain fyysisen nautinnon kaltaista, äkillisen hyvänolon hyöyn.”
(Paul Auster: Oraakkeliyö, suom. Erkki Jukarainen. Tammi 2007)
Tuliainen ulkomailta.
Jotkut läheiseni ja ystävänikin ovat huomanneet viehtymykseni muistikirjoihin. Viimeksi sain sisareltani Barcelonan-tuliaisina kauniin mustavalkoisen vihon, jonka kanteen on painettu kaupungin nähtävyyksiä.
Myös Tšehovin lähipiiri tuntui olleen tietoinen kirjailijan tavasta kirjoittaa muistiinpanoja. Keskellä Tšehovin omia merkintöjä lukee yhtäkkiä:
”Antoša, me jumaloimme teitä.”
Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Leimahdus on tuttu tunne, kuten myös sen taipumus ilmestyä tyhjästä mitä moninaisimmissa tilanteissa. Joskus tulee ristiriitaisia hetkiä, kun se täyttää mielen ja on tehtävä nopea päätös: jäädäkö lepäämään sen loisteeseen ja ottaa siitä kaikki irti, vai kirjatako se mahdollisimman nopeasti ylös ettei ajatus karkaa. Molemmissa on puolensa.
    Kolumni antoi minulle tervetulleen herätyksen muistikirjojen merkityksestä. Olen viimeisimmän projektini aikana pitänyt vain pientä vihkoa takataskussani. Se on toki kätevää, varsinkin kun heiluu leipätyökseen kiireisenä baaritiskin takana, mutta tietyllä tavalla vähentää muistiinpanojen arvoa. Käytetty vihko heitetään roskikseen, toisin kuin tyylikäs muistikirja, joka tietenkin säilytetään, ja josta on iloa ja hyötyä vielä myöhemminkin. Pitääkin hankkia seuraavaa proggista varten vaihteeksi kunnollinen ja katseenkestävä muistikirja.

  2. 2

    sanoo

    Hei Marco!

    Tunnistan niin hyvin tuon ristiriitaisen tunteen: jäädäkö leijumaan leimahdukseen vai kirjatako se heti muistiin. Minä taidan yleensä leijua hetken, ennen kuin otan kynän käteeni.

    Olen huomannut, että inspiroivan näköinen muistikirja on tosiaan hyödyllinen kirjoittamisprojekteissa. Mutta voih, meidän ei varmaan pitäis heittää pieniäkään muistivihkoja roskiin – niissä voi olla tulevaisuuden kirjallisuudentutkijoille arvokasta materiaalia! 🙂

    Taina

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *