Kirjoittajan bravo

”Taiteilijan on tärkeää säilyttää salaisuutensa maailman silmissä.”

-Michael Baran: Aamu

Kuuluisa konserttipianisti Alma Knif (Seela Sella) valmistautuu astumaan estradille, musta silkkipuku yllään. Hän ei haluaisi soittaa tänään, hän tuntee olonsa masentuneeksi. Onko tämä elämää, hän miettii. Jokin on vinossa. Ja sitten se tulee mieleen. Hänellä ei ole ihmistä, hän sanoo ääneen. Ei ihmistä, joka välittäisi hänestä ja pitäisi häntä tärkeänä.

Mutta kun raikuvat aplodit kutsuvat Alman lavalle, hän herää eloon. Kasvot ilosta hehkuen hän rientää yleisönsä eteen.

Seela Sella konserttipianistin roolissa. Kuva: Tuomo Manninen

Kohtaus on Michael Baranin kirjoittamasta ja ohjaamasta näytelmästä Aamu, jonka kävin katsomassa eilen Kansallisteatterissa. Näytös alkoi sopivasti klo 13, olin ehtinyt herätä uuteen päivään, kiukutella hetken kotona, valita kaapista vihreän tyllihameen, syödä bagelin avecin kanssa Arnoldsissa ja kiiruhtaa Willensaunaan.

Aamu kertoo jäähyväiskonserttiinsa valmistautuvasta pianovirtuoosista Almasta ja hänen kahdesta erilaisesta tyttärestään. Vanhempi heistä, toimittajana työskentelevä Alina (Terhi Panula) hääräilee videokameran kanssa ja yrittää rakentaa äidistään taiteilijan työtä avaavan henkilökuvan. Nuorempi Aura (Cécile Orblin) on saanut tehtäväkseen säveltää pianokappaleen juhlallista jäähyväiskonserttia varten.

Kummallakin tyttärellä on omat patoumansa. Alinaa jäytää se, että äiti antoi hänet vauvana isovanhempien hoiviin ja keskittyi uraansa. Aura puolestaan pitää Almaa ylivertaisena nerona ja epäilee omaa lahjakkuuttaan. Hän muistaa myös, kuinka hän lapsena jännitti äitinsä konsertteja; niiden jälkeen äiti aina olemuksellaan jäädytti tai lämmitti huoneen riippuen siitä, oliko esitys onnistunut täydellisesti vai ei.

Pohjimmiltaan kummallakin tyttärellä on sama kärsimys: tunne siitä, että piano oli äidille se kaikkein tärkein.

Cécile Orblin säveltäjänä. Kuva: Tuomo Manninen

Aamu on näytelmä äidin ja tyttären suhteesta, läheisyyden vaikeudesta ja anteeksiannosta. Se käsittelee myös taiteeseen liittyvää mystisyyttä ja salaperäisyyttä; taide pakenee sanoja ja täsmällisiä määritelmiä. Tyttärensä haastattelussa Almalla on vaikeuksia kuvailla omaa taiteilijuuttaan kovin tarkasti. Kun Aura puolestaan pyytää äidiltään kommenttia tuoreesta preludistaan, äiti ei osaa muotoilla ajatuksiaan. ”Ihan hyvä” ei Auralle riitä. Alma kehottaakin tytärtään kuuntelemaan hänen soittoaan konsertissa. Siten voi parhaiten saada selville, mitä hän sävellyksestä ajattelee.

Baranin teos pohtii taiteilijan vaikeaa tehtävää – ja tasapainottelua työn ja muun elämän välillä. Entä miten sitten käy, jos työ on yhtä kuin elämä? Ennen kaikkea Aamu on mielestäni näytelmä intohimosta ja siitä, miten tuo sydämen palo roihuaa eri ihmisissä. Aura säveltää polvillaan lattialla, kuulokkeet korvilla, syventyneenä c-mollin nuotteihin. Konserttitalon lämpiössä hääräilevä putkimies Kimmo (Heikki Pitkänen) kirjoittaa runoja vapaa-ajallaan ja kantaa aforismeja haalarintaskussaan. Alina listaa lehtiöönsä isoja kysymyksiä, joihin hän toivoo saavansa hyviä vastauksia.

Terhi Panula toimittajana. Kuva: Tuomo Manninen

Entä Alma? Hän rakastaa pianoa yli kaiken, nuotteja, partituureja, mustia ja valkoisia koskettimia. Kohtaus, jossa Alma julistaa rakkautensa ääneen, on liikuttava. Hän parahtaa, ettei ole tähän päivään mennessä keksinyt maailmassa parempaa tekemistä kuin pianonsoitto. Eikä hän halua potea siitä huonoa omaatuntoa.

”Taide syntyy pakkomielteestä”, hän sanoi jo aiemmin videokameralle. Sillä hetkellä muistin, miten olen lukemattomia kertoja istunut yömyöhään tietokoneen äärellä, vaikeassa asennossa polvi leuassa – ja naputtanut tekstiä. Koska olen halunnut tehdä niin.

Aamu on intensiivinen draama, joka herättää ajatuksia, välillä naurattaa ja koskettaa. Siinä oli lukuisia viisaita repliikkejä, jotka teki mieli kirjoittaa muistiin, kuten: ”Jokainen ihminen on epätavallinen, ja jonkin asian tekee kauniiksi virhe.” Tai ajatus siitä, ettei ole olemassa vain yhtä totuutta, vaan totuuksia: ”Totuus on se, millä itseämme lohdutamme ja soimaamme.”

Näyttelijöiden työ oli ihailtavaa, ja Seela Sella oli roolissaan huikaiseva. Minua harmittaa, etten uskaltanut huutaa ”bravo”, kun hän tuli lavalle kumartamaan.

Mutta teen sen nyt tässä, hiljaisesti. Kirjoittajan tyyliin.

Kommentit
  1. 2

    sanoo

    Kyllä, ne olivat tosiaan täydelliset elementit keväiseen lauantaipäivään 🙂
    Ja hauska kuulla, että varasit liput! Kerrohan sitten, mitä pidit. Etenkin sen jälkeen kun olin vähitellen tutustunut näytelmän maailmaan & henkilöihin, elin vahvasti mukana. Toivotan antoisaa teatterielämystä!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *