Kirjeitä maailman ääriin

Kirjoitan sinulle, vaikka tämänkin kirjeen voisi yhtä hyvin lähettää Trinidadiin. Missä on Trinidad? (- -) Haluaisin lähteä sinne mutta en tiedä missä se on. Rakkauskin on koko ajan ympärillä mutta me emme löydä sitä. Sekin on läpikuultavaa ja siksi sitä ei näe.

-Annika Idström: Kirjeitä Trinidadiin (1989)

Martta Wendelinin muistikirja small

Muistikirja Martta Wendelinin kuvin

Siitä on nyt noin 24 vuotta. Oli lämmin päivä, ehkä heinäkuu, kun ovikello soi. Edessäni seisoi tyttö, jolla oli pitkä vaalea letti ja farkkuhame. Hän kysyi, halusinko leikkiä hänen kanssaan.

Vastasin myöntävästi.

Kesäisin hän tuli aina Lapualle isoäitinsä kanssa, me lauloimme ja keinuimme ja kuvasimme vanhaa autiotaloa, ja syksyn tullen hän pakkasi laukkunsa ja lähti kotiinsa Vantaalle. Kuin Nuuskamuikkunen hän matkasi aina kaukaiseen paikkaan, josta en tiennyt mitään. En ollut koskaan käynyt Vantaalla – mutta oli hauskaa lähettää sinne kirjeitä. Ostin tuoksuvaa vaaleanpunaista paperia ja kirjoitin, että olin valtavan ihastunut yhteen poikaan, että maantiedon koe oli mennyt hyvin ja että olin saanut kaksi uutta miljoonakalaa: Nipsun ja Napsun.

Jäin odottamaan vastausta. Ja aina se tuli.

Olemme yhä ystäviä, kaikkien näiden vuosien jälkeen.

kirjeet smaller

Hetken yläasteella minulla oli myös kirjekaveri Ghanasta. Löysin Suosikista samanikäisen pojan yhteystiedot ja kirjoitin hänelle tuhansien kilometrien päähän. Kerroin, että harrastin balettia ja pianon soittoa ja että asuin Lapualla noin 14 000 asukkaan kaupungissa.

Hän lähetti minulle kauniilla käsialalla kirjoitetun kirjeen sekä pienen värikkään pussukan, joka oli täynnä afrikkalaisia koruja: riehakas rannerengas, puinen rintaneula, kullanvärinen sormus. Mukana oli myös kellertävä valokuva, jossa hän hymyili ystävänsä kanssa kuuman näköisessä kylässä.

Minäkin halusin lahjoittaa hänelle jotakin, joten lähetin Ghanaan kasetin, jonka olin nauhoittanut täyteen suomalaista musiikkia. Ehkä ajattelin, että hän varmasti pitäisi Leevi and the Leavingsin Rin tin tinistä.

Seuraavassa kirjeessä hän pyysi minua lähettämään korvalappustereot.

varikas muistikirja pienempi

Viime vuonna luin hänen kirjeensä pitkästä aikaa ja mietin, mitä hän mahtaa tehdä nyt, mitä hänelle kuuluu. Vaikka vaihdoimme vain pari kirjettä, muistan yhä sen taianomaisen tunteen, kun sain lukea hänen elämästään, saada tervehdyksen hyvin kaukaa, maailmasta, joka ei ollut minulle juuri millään tavalla tuttu.

Aikoinaan olin kirjeenvaihdossa myös kanadalaisen pojan kanssa. Kirjoittelimme hänen kanssaan vuosia, ala-asteelta lukioikäisiksi asti. Kaikki alkoi viidennellä luokalla, kun englannin opettajamme oli hommannut meille oppilaille ystävyysluokan kanadalaisesta koulusta. Jokainen meistä sai oman kirjekaverin Atlantin toiselta puolen.

Minulle kirjoitti poika, jolla oli tummanruskeat silmät ja yönsininen paita.

Oli jännittävää lukea hänen perheestään, kuulla hänen harrastuksistaan, nähdä hänen koulukuvansa. ”You look very hansom”, kirjoitin hänelle.

Kirjeiden sisältä löytyi usein kanadalaisia herkkuja, kuten pieniä jännittäviä suklaapatukoita, joihin minä vastasin Pätkiksellä ja Daimilla. Jouluisin lähetimme toisillemme koristeita kirjeen mukana; minulla on vieläkin tallella pieni tummansininen samettikuusi, jonka kirjeystäväni yhtenä jouluna lähetti minulle meren yli. Joka joulu se yhä kimaltaa kuusen oksalla hopelankoineen.

vaaleanpun kirjeitä sharp

Kun kasvoimme teini-ikäisiksi, kirjeiden lähettely harveni. Lopulta kirjoitimme toisillemme enää jouluisin, sitten emme enää ollenkaan.

Vuosia myöhemmin pyysin häntä Facebook-kaveriksi. Vaihdoimme siellä pari viestiä, mutta keskustelu tyssäsi melko pian. Facebook-kaveruus on laiha lohtu todellisen kirjeystävyyden jälkeen.

Nykyisin en valitettavasti enää kirjoita kirjeitä. Sen sijaan naputtelen WhatsApp-, Facebook-, teksti- ja sähköpostiviestejä. Niihin verrattuna käsin kirjoitettu kirje tai kortti on häkellyttävän henkilökohtainen, kuin lahja.

Minulle nämä blogipostaukset ovat eräänlaisia nykyajan kirjeitä. Niitä ei ole kirjoitettu käsin mutta niissä on kuitenkin ripaus päiväkirjojen henkeä, jotakin joka on tapahtunut minulle tai jota olen viime aikoina miettinyt – mutta samalla ne on osoitettu toiselle ihmiselle.

Sinulle.

muistikirja vanha kirjoituskone pieni

Joskus blogitekstejä kirjoittaessa tuntuu, että viestit lentävät johonkin hahmottomaan abstraktiin avaruuteen. En tiedä, ketkä blogia lukevat, millaisia he ovat, mitä he ajattelevat lukemastaan. Toisinaan voi tuntua jopa vähän yksinäiseltä tässä salaperäisessä blogisfäärissä; onko lukijoita olemassa?

Mutta sitten saattaa yhtäkkiä tulla palautetta ystävältä tai Facebook-kaverilta, tai ehkä blogiin putkahtaa jokin ilahduttava kommentti, joka muistuttaa, että minua on kuultu; että kirjeeni on otettu vastaan.

Perustin MinäKertojan elokuussa 2011. Kaipasin paikkaa, jossa voisin kertoa kuulumisiani, kohdata lukijoita, puhua kirjoista ja kirjoittamisesta. En tiennyt bloggaamisesta kovinkaan paljon – mutta vuosien varrella olen oppinut lisää.

Tänään on tärkeä päivä, sillä blogini on muuttanut blogspot.fi:stä uuteen kotiin, Imageen. Osoite on vaihtunut, samoin sisustus. Mutta asukas pysyy samana. Täällä näyttää oikein viihtyisältä; joka kerta kun käväisen täällä, alan hymyillä.

Tunnen myös oloni jo kotoisaksi, sillä kaikki vanhatkin postaukset ovat siirtyneet tänne.

muistikirja ikkunalaudalla pieni

Aikomuksenani on postailla jatkossakin kirjailijan elämästä ja kirjoittamisesta, jonkin verran myös lukemistani teoksista, kaikesta mikä minua sykähdyttää ja innoittaa – lyhyesti sanottuna hetkistä, joita haluan vaalia.

Toivottavasti nämä kirjeet tavoittavat sinut. Ja tekevät iloiseksi, herättävät jonkin ajatuksen tai muiston, tai kysymyksen.

Lopetan tämän ensimmäisen postaukseni Imagessa samoilla sanoilla, joilla aina päätin kirjeeni sille kanadalaiselle pojalle.

 

Your friend,

Taina

Kommentit
  1. 2

    tainalatvala sanoo

    Kiitos Tani, ihana kuulla! Tämä innoittaa taas kirjoittamaan uusia kirjeitä 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *