Kirjan merkit

Minä ja ystäväni J. matkustimme Pariisiin keskiviikkona. Jokaisen onnistuneen etapin jälkeen J. antoi minulle mariannekarkin. Näin hän teki esimerkiksi silloin, kun pääsimme turvatarkastuksesta läpi ilman, että kummankaan täytyi nostaa käsiä ylös.

Vaihdoimme konetta Oslossa. En selvinnyt lentokentältä ilman kirjaostoksia. Olin jättänyt Orvokki Aution Pesärikko-trilogian kotiin, koska se oli suunnilleen yhtä raskas (tai joidenkin mielestä kevyt) kuin kannettava tietokoneeni. Pesärikko-riippuvuuteen ei tepsi mikään muu kuin toinen kirja, joten nuuhkin kirjakaupassa useampiakin pokkareita. Lopulta päädyin Paul Austerin teokseen The Red Notebook – en ainoastaan siksi, että kirjailija näytti kannessa häikäisevän komealta. Minun oli ostettava tuo kirja sen vuoksi, että joka kerta kun avasin sen mistä tahansa kohdasta, siinä puhuttiin Ranskasta:

Sivu 30: ”In 1990, I found myself in Paris again for a few days.”

Sivu 4: ”The following year (1973), I was offered a job as a caretaker of a farmhouse in the south of France.”

Sivu 23: ”One of my closest friends is a French poet by the name of C.”

Montparnassen juna-asemalta Pariisista meidän täytyi etsiytyä Maintenon-nimiseen kylään. Valitettavasti automaatista ei saanut ostettua junalippuja suomalaisilla pankkikorteilla. Seuraavan junan lähtöön oli enää viisi minuuttia aikaa, ja me vasta tuijotimme automaatin ranskankielisiä ohjeita. Lopulta hyppäsimme junaan ilman lippuja ja pelkäsimme tarkastajia koko matkan. J. suunnitteli yhä uskottavampia selityksiä ja päätti puhua tarkastajalle mahdollisimman huonoa ranskaa. Minä päätin turvautua Paul Austerin rauhoittavaan ääneen –  mutta heti kun luin kirjan ensimmäisen lauseen, tuntui kuin hän olisi halunnut varoittaa minua jostakin:

”In 1972 a close friend of mine ran into trouble with the law.”

(Tarkastaja ei kuitenkaan tällä kertaa bongannut minua. Se tapahtui vasta muutamia päiviä myöhemmin, kun olin junassa erään toisen henkilön kanssa, jälleen ilman lippua).

Kun minä ja J. vihdoin saavuimme Maintenonin juna-asemalle, kylä jo kyyristeli haikeassa hämärässä. Toissa keväänä olin viipynyt kylässä jopa viikon, mutta nyt en olisi millään selvinnyt ilman karttaa. Kaikki talot näyttivät samanlaisilta keskenään, kaikki puutarhat olivat yhtä pimeitä. Mikä tahansa olisi voinut olla se kirjailjatalo, jota me etsimme.

”Mikähän talo se näistä on”, sanoin ja raahasin perässäni valtavaa lentolaukkua.
”En tiedä. Sähän täällä oot joskus ollut”, J. vastasi merkityksellisesti.

Ei muistikuvia.

J. valaisi kännykällään portteja ja postilaatikoita. Tiirasimme kaikkia mahdollisia aitoja ja toivoimme parasta. Meille annetuissa ohjeissa oli sanottu, että kirjailjiatalon portti oli aina auki. Mutta kun valot syttyivät ja koira räjähti haukkumaan, arvasimme, että emme olleet oikealle tiellä.

Olin jo kaivamassa Paul Austeria laukusta neuvonantajaksi, kun lopulta löysimme talon, joka piileskeli ylhäisessä yksinäisyydessään pimeiden puiden takana. Portti oli auki ja ikkunat tuijottivat pimeinä, hämähäkinseitti takertui naamaani kun astuin sen läpi.

Saimme oven auki vasta, kun olimme kiertäneet avainta useaan kertaan sekä myötä- että vastapäivään. Sytytimme valot ja haistelimme vieraan talon tuoksua. Kun petasin lakanat sänkyyni, harmittelin taas, etten ollut pakannut mukaani Orvokki Aution Pesärikkoa. Trilogian viimeinen osa Merkki päällä oli jäänyt jännittävässä kohdassa kesken, ja oloni oli jotenkin turvaton ilman tuota ihanaa kirjaa, jossa henkilöt puhuivat samaa murretta kuin minä ja jonka kannessa pohjalainen maalaistalo uinui oranssin taivaan alla.

Tulin alakertaan ja söin ranskalaista leipää. Näin Väinö Linnan polttamassa seinällä tupakkaa. Jalat palelivat kylmällä lattialla, kaipasin mummin kutomia villasukkia jotka olivat jääneet Brysseliin. Tallustelin kirjahyllyn luokse, joka oli täynnä romaaneja.

Ja siinä, kaikkien kirjojen keskellä, oli Orvokki Aution Pesärikko.

Tartuin kirjaan kuin ystävän käteen. Kun avasin ensimmäisen sivun, en ollut uskoa silmiäni. Siinä oli Orvokki Aution omakätinen allekirjoitus. Seuraavalla sivulla oli lisäksi käsin kirjoitettu viesti, jonka kirjailija oli  jättänyt kirjailijatalon tuleville asukkaille sinä ensimmäisenä yönä, jona hän oli saapunut taloon.

Olin löytänyt perille.

Kommentit
  1. 2

    Anonyymi sanoo

    Tipi tykkää!!

    Miten teillä on loma sujunut? Onko Tontza mielissäään siellä?

  2. 3

    sanoo

    Bon jour Merbe, bon jour Tipi! Ollaan täällä sunnuntaihin asti. Ihanaa on ollut, eilen käytiin mm. mun suosikkikirjakaupassa Seinen lähellä ja ihailtiin Notre Damea… vielä haluaisin käydä noin viidennen kerran Montmartrella sekä Sacre Coeurilla, josta näkee koko Pariisin!

  3. 4

    Anonyymi sanoo

    Hieno kirjoitus! Mutta mikä oli se Orvokki Aution viesti muille kirjailijoille??

  4. 6

    sanoo

    Hei Satu! Kerron sen sulle huomenna sushilla – se oli aika lyhyt:) Löysin kyllä toisenkin Orvokki Aution kirjoituksen, joka oli pidempi! Mun teki mieli suudella noita kirjaimia yksitellen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *