Juo kanssani ystävänpäiväkahvit!

Jos satut olemaan ylihuomenna torstaina 14.2. Pohjanmaalla, tule tervehtimään minua Lapuan Sanomien toimitukseen!

Lehti järjestää klo 13-15 kahvintuoksuisen ystävänpäivätilaisuuden, jossa olen kertomassa muun muassa uusimmasta Välimatka-romaanistani, kirjailijan työstä ja kaikesta, mitä minulta vain keksitään kysyä. Paikan päältä voi halutessaan myös hankkia omaksi kirjojani, omistuskirjoituksella varustettuna.

Eka kirjoitukseni Lapuan Sanomissa.

Samana päivänä lehden TorsTaina -palstalla julkaistaan uusin, ystävänpäivää käsittelevä kolumnini.
 

Lapuan Sanomat on minulle hyvin rakas julkaisu. Muistan lapsuudestani, että joka tiistai ja torstai lehti putkahti postilaatikkoon ja että siitä luettiin ”nytyssilimin” paikalliset uutiset. 

Balettikoulun kevätnäytösten jälkeen jännitti, oliko meidän ryhmä päässyt kuvaan. Ja jos oli, mitä pojat koulussa sanoisivat.

Lapuan Sanomat on ensimmäinen lehti, johon minua on koskaan haastateltu. Olin viisivuotias, ja aiheena oli äitienpäivä. Toimittaja tuli päiväkotiin tekemään juttua, kirjoitti hymyssä suin muistiinpanoja ja kantoi kameraa rennosti kuin olkalaukkua. Minä ja pari muuta lasta istuimme pyöreän pöydän ääressä ja vastailimme kysymyksiin liikuttavan rehellisesti.

Juttu on yhä tallella äitini aarteissa, samaan aikaan kellastuneena ja jotenkin ajattomana.

Lapuan Sanomissa julkaistiin aikoinaan myös ensimmäiset tekstini. Oli valtavan hienoa nähdä oma runo lehden sivulla, ja runon alla sanat: Taina Latvala, 12v.

Myös kaikkien aikojen ensimmäisen lehtijuttuni, ”Lapuan korkeaveisun”, kirjoitin Lapuan Sanomiin. Vuosi oli ehkä 2003, olin jo muuttanut Helsinkiin ja totutellut metroihin. Kirjoitin tekstin huumaantuneena Miira Sippolan ohjaamasta näytelmästä Lapua!, jonka kävin katsomassa Helsingin Aurinkoteatterissa. Painin- ja huumorintäyteinen esitys teki minuun syvän vaikutuksen – ja herätti myös kaihertavan koti-ikävän.

Onneksi seuraavana kesänä pääsin pariksi viikoksi Lapuan Sanomiin toimittajan tuuraajaksi. Se oli niin hauskaa, että kahtena seuraavanakin kesänä metsästin Lapualla paikallisia uutisia, tapasin monenlaisia ihmisiä, riemastuin, rohkaistuin, pitelin käsissäni jopa mehiläiskennoa. Erityisen ylpeä olin siitä, että kuljin paikasta toiseen AUTOLLA!

Ja arvatkaa mitä: kerran uskalsin ajaa melkein Nurmoon asti.

Kommentit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *