Jopa itkevä Rooma on kaunis

for Rome is sometimes cold and rainy in the winter in spite of all the naked statues.

-John Cheever: The Stories of John Cheever

 

Vietin taannoin kolme yötä Roomassa, kaupungissa, jossa en ollut koskaan käynyt.

Vaikka matkan ajankohta oli ollut tiedossa jo elokuun alusta asti, lähtöpäivä tuli ikään kuin suurena yllätyksenä. Onko Rooman-reissu muka jo tällä viikolla? Kahden päivän päästä? Huomenna?!

tienviitat roomassa

Lento lähtisi lauantaiaamuna klo 7.50. Se tarkoitti, että herätys olisi jo klo 5.20. Ajatus ahdisti niin paljon, että en pystynyt edes katsomaan sänkyä. Sen sijaan editoin erästä fiktiivistä tekstiä vielä yhdeltätoista illalla ja lähetin sen kahdelle tärkeälle lukijalle. Pulssini liikkui 110:n tienoilla. Pakkailin hitaasti, mietin kuinka monet sukat tarvitsisin Roomassa. Kello 0.30 sain päähäni siivota vessan. Yhtäkkiä tuntui ehdottoman tärkeältä, että kylpyhuone olisi siisti, kun palaan kotiin.

Yhden maissa pääsin lopulta peiton alle. Sydän painoi sata kiloa, monta raskasta ajatusta ryömi aivojen läpi. Olenko muistanut pakata laukkuun nenäsumutteen? Kuuluukohan hotellihuoneeseen liikenteen melua? Mikä Colosseum onkaan? Mitä minulle tapahtuu? Mikä on elämän tarkoitus?

Rooma-matkaopas

En nukkunut silmäystäkään koko yönä.

Aamulla itkin väsymyksestä ja kaikesta mahdollisesta. Tuntui, että minun oli täysin mahdotonta matkustaa siinä mielentilassa. Mitä Roomakin ajattelisi nähdessään minut tällaisena?

Onneksi lentokentällä odotti iloinen matkaseura. Tiesin, että se pelastaisi minut, kävi miten kävi.

Kun saavuimme perille Italiaan, huomasin, että Roomallakin oli huono päivä. Kaupunki kyynelehti kaatamalla, murheelliset pilvet valloittivat taivaan. Harmitti, että minulla ei ollut villakangastakkia mukana.

roomalainen katu

Piristyin, kun pääsimme hotellille. Se oli hyvin viihtyisä ja rauhallinen, autojen hurina ei kuulunut huoneeseen. Sade ropisi samaan tapaan kuin Suomessa, vain vähän kovempaa, vain vähän iloisemmin.

Yksi hotellihuoneista täyttyi seitsemän ihmisen naurusta. Söimme italialaista suklaata ja tutkailimme karttaa, mietimme, mitä kaikkea Roomassa voisi tehdä. Joku kertoi, että seuraavaksi päiväksi oli luvattu aurinkoa.

Ehkä Roomakin piristyisi, kun me olimme tulleet tervehtimään sitä.

Lähdimme käyskentelemään kaduille, avasimme sateenvarjot, pysähdyimme katsomaan kaupungin ihmeitä: laventelinlilaa polkupyörää, vakavaa kirkkoa, talon seinään rakennettua Neitsyt Marian alttaria. Menimme syömään hotellin lähellä sijaitsevaan rennonroomalaiseen trattoriaan, jossa tilasin gnozzeja neljän juuston kera.

roomalainen seinä 3

Aterian jälkeen tapasin muun muassa Aristoteleen, Julius Caesarin, Zeuksen, Afroditen, Herkuleen sekä Apollon, musiikin ja runouden jumalattaren. He tuijottivat minua mykkinä Rooman kansallismuseossa, Museo Nazionale Romanossa.

Otin heistä valokuvia älypuhelimellani. He eivät silmäänsä räpäyttäneet.

He olivat niin hirvittävän vanhoja. Museon kaksi Apollo-patsasta on esimerkiksi veistetty ensimmäisellä vuosisadalla jKr.

Jotkut olivat myös alasti (mm. Afrodite ja Herkules).

Luin matkaoppaasta, että Rooman kansallismuseon klassisen taiteen kokoelmat sijaitsivat alun perin Diocletianuksen kylpylässä. Tilanpuuteen vuoksi ne siirrettiin 1980-luvulla eri paikkoihin, jotka yhdessä muodostavat Museo Nazionale Romanon. Me kävimme 1500-luvulla rakennetussa Palazzo Altempsissa, jossa voi ihailla Ludovisin, Mattein ja Altempsin veistoskokoelmia.

kansallismuseo Rooma

Kuljin pitkin Palazzo Altempsin juhlallisia käytäviä ja ihmettelin, kuinka kaunista voi olla vaikka sataa, kuinka ihmiset ovat jo vuosisatojen ajan tallentaneet maailmaa kuviin, patsaisiin, kirjoituksiin.

Illalla lähdimme vielä shoppailemaan kolmen tytön voimin. Tässä vaiheessa mieleni oli jo sen verran keventynyt, että ostin itselleni yhdeksän euroa maksaneet thermolegginsit.

Yhdessä vaateliikkeessä soi James Bluntin biisi Bonfire Heart. Tiedän, että tuosta laulusta tulen aina muistamaan Rooman, ja sen miltä minusta tuntui tuona päivänä tuossa ikuisessa kaupungissa, juuri tässä elämänkohdassa, kaikkien mielikuvieni ja ajatusteni keskellä, ajatusten jotka vain minä tiesin.

”Days like these lead to…
Nights like this lead to
Love like ours.
You light the spark in my bonfire heart.
People like us—we don’t
Need that much, just some-
One that starts,
Starts the spark in our bonfire hearts”

Tainan sadelook

(Bonfire-laulun sanat: James Blount, Ryan Tedder)

 

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Niin, lähden huomenna matkaan, enkä nukkunut enää viime yönäkään, saati nyt tulevana. Pakastin sulatettu ja jääkaappi pesty. Ensimmäiset päivät perillä aina ihan väsymyksestä soikeana, kaiken tarkoitusta ja varsinkin elämän etsien. Itkun ja kiukun kautta jos ei muuten. Silti, veri vetää. Miksei lähtöihin totu?

  2. 2

    tainalatvala sanoo

    Hei Anna, huomasin kommenttisi vasta nyt! Toivottavasti nukkumatti on jo tähän mennessä käynyt vierailulla. Välillä itsekin mietin, miksi lähdöt ovat niin vaikeita. Ehkä se liittyy siihen, että irtautuminen tutusta ja turvallisesta on aina vähän pelottavaa. Mutta sitten, kun pääsee perille ja oleentuu (onkohan tuo murresana?) uuteen paikkaan, tulee vähitellen onnelliseksi siitä, että sai lähdettyä reissuun. Toivotan sulle ihanaa matkan jatkoa!

Trackbacks

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *