Jäähyväiset kulissielämälle

Tätä ei ehkä kannattaisi sanoa ääneen, mutta sanon kuitenkin: minulla kesti Anna Kareninan lukemisessa noin kaksi vuotta ja kaksikymmentä päivää.

Toivoin Leo Tolstoin klassikon joululahjaksi vuonna 2010. Tiesin, etten tulisi koskaan lainaamaan sitä kirjastosta vapaaehtoisesti. En ensinnäkään jaksaisi kantaa sitä.

Onneksi pukki toi romaanin reellä, ja aluksi suorastaan ahmin kirjaa jouluruokien  ohella. Olin yllättynyt, kun yli 900-sivuinen järkäle olikin varsinainen page-turner.

Rakkaus on katsojan silmässä.

Tempauduin mukaan viehättävän hienostorouvan Anna Kareninan ja kreivi Vronskin intohimoiseen tarinaan, rohmusin sivukaupalla heidän kiellettyä rakkauttaan.

Samoin jännitin sielukkaan maanomistajan Levinin ja ruhtinatar Kittyn puolesta: saavatko nämä toisensa, vaikka nuori Kitty on jo kerran erehtynyt antamaan miehelle rukkaset?

Mutta sitten jotakin tapahtui, ja lukeminen tyssäsi. Rupesin pitämään pitkiä taukoja. Kenties väsähdin siinä vaiheessa, kun kertoja innostui kuvailemaan yksityiskohtaisesti maataloutta ja tilanhoitoa 1800-luvun lopun Venäjällä.

Voi myös olla, että löysin jonkin ”helpomman” (ts. lyhyemmän) kirjan, jonka sain hotkaistua parissa päivässa ja merkittyä ylpeänä lukupäiväkirjaani. 

Olin jo lähestulkoon unohtanut koko tiiliskiven, kun ystäväni pyysi minua pari viikkoa sitten katsomaan kanssaan Joe Wrightin ohjaaman Anna Karenina -elokuvan.

Taisin varautua hivenen raskassoutuiseen parituntiseen pukuepookkiin, koska ostin näytökseen tarvittavan määrän limsaa ja lakua.

Mutta kävikin niin, että katsoin lumoutuneena kaikkea näkemääni. Heti ensikohtauksista asti oli selvää, että Wrightilla oli elokuvaa tehdessään vahva visio.

Wrightin versiossa Anna Kareninan traaginen tarina on siirretty 1870-luvun Venäjää kuvaaviin teatterilavasteisiin. Taustalla häilyy piirretty Pietari, valkokankaalla välkkyvät parrasvalot, ja kohtaukset kiitävät kulisseista toiseen nopeasti kuin juna. 

Ratkaisu toimii mainiosti; jossakin kritiikissä muistaakseni huomautettiin, että teatterimaisuus tavallaan kommentoi 1800-luvun venäläisen hienoston kulissielämää. Esimerkiksi Anna Kareninan (Keira Knigthley) kuivakka mutta luotettava aviomies Karenin (Jude Law) haluaa jatkaa onnetonta avioliittoa Annan aviorikoksesta huolimatta – säilyttääkseen kasvonsa ja vaimonsa kunnian.

Anna Karenina ilmestyi alun perin osissa.

(Olin muuten järkyttynyt, kun näin Jude Lawn maskeerattuna  Kareninin rooliin. Mitä ihmettä hänen hiusrajalleen on tehty?)

Kreivi Vronskin saappaissa astelee karismaattinen nuori näyttelijä Aaron Taylor-Johnson, joka elokuvassa valloittaa kokonaisen salin yhdellä katseella. Ei siis tarvitse ihmetellä, miksi Anna vastaa myöntävästi Vronskin tanssiinkutsuun  – ja hylkää lopulta kulissiavioliittonsa suuren rakkauden vuoksi.

Ja onhan Vronskilla myös aika hottis univormu.

Tähän mennessä olen nähnyt elokuvan jo kaksi kertaa! Yksi syy siihen saattaa olla Aaron Taylor-Johnson.

Mutta kestää leffa muutenkin useamman katselukerran. Visuaalisten elementtien lisäksi elokuvan rakkaustarinaa säestää Dario Marianellin kaunis musiikki, jota aion soittaa pianolla heti, kun nuotit (toivottavasti pian) ilmestyvät.

Ja ainakin minut elokuva sai tarttumaan uudestaan Tolstoin romaaniin ja lukemaan sen loppuun suurella mielenkiinnolla. Kääntelin maanisesti sivuja saadakseni tietää, miten tarina päättyy kirjassa. 

Luettuani viimeisen sivun tajusin, miksi romaanista on tullut universaali klassikko. Se käsittelee syvällisesti suurta, ajatonta teemaa: voiko hullu rakkaus asettua yhteiskunnan sovinnaisten sääntöjen yläpuolelle?

Anna Kareninan karu kohtalo antaa kysymykseen omanlaisensa vastauksen.

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Minä ihastuin aikoinaan Anna Kareninaan niin, etten ole kyennyt lukemaan Tolstoilta mitään muuta. En kykene, kun tiedän, ettei mikään muu teksti vedä AK:lle vertaansa. Elokuva on näkemättä ja ehkä jääkin näkemättä, mutta kirjan luen vielä joskus uudelleen, uskon sen kestävän useammankin lukukerran ihan niin kuin muutkin klassikot.

  2. 2

    sanoo

    Oi, tiedän sen tunteen, että jonkun kirjailijan tietty teos on ylitse muiden! Mutta kannustan katsomaan elokuvan, se on hienosti tehty. Oli myös kiinnostavaa katsoa, mitkä kohdat 910-sivuisesta romaanista on poimittu mukaan leffaan – oleellinen on mielestäni mukana.

  3. 3

    sanoo

    Anna Karenina on mulle ehkä suurin romaani kaikista. Ja Wrightin elokuva hieno versio siitä, raikas ja pakahduttava, hullun rakkauden kipeä kuvaus.

    ps. on jo monta kertaa pitänyt kommentoida miten ihana blogisi on, samoin Välimatka, olen vasta alussa mutta ihan myyty, kiitos.

  4. 4

    sanoo

    Hei Helmi!

    Mäkin olen todella kiitollinen, että luin Anna Kareninan loppuun, sen merkitys mulle kasvoi lopulta sivu sivulta. (Ja elokuvan oon nähnyt nyt kolme kertaa 🙂

    Ja kiitos, ihana kuulla palautetta blogista ja Välimatkasta! Välillä blogin kohdalla on tullut mietittyä, kannattaakohan tätä jatkaa ja mistäköhän oikein "pitäisi" kirjoittaa, mutta tällaisen kannustavan palautteen jälkeen saan lisää virtaa. Kiitos!

    Taina

  5. 5

    sanoo

    Itsekin ajattelin katsoa leffan toistamiseen, sen kuvaus jäi niin vahvasti mieleen että haluaisin katsoa sen niin että voisin vaan ihastella yksityiskohtia, ja kuunnella.

    ( http://www.lily.fi/juttu/anna-karenina )

    Ja ihan samaa olen miettinyt blogin kanssa, varsinkin kun se alkoi kirjablogina enkä nykyään ehdi melkein mitään lukea, mutta sitten aina jokin, palaute tai kirja tai elokuva, saa jatkamaan.
    Eli älä vaan lopeta joohan 🙂

  6. 6

    sanoo

    Kiitos Helmi linkistä, oli mukavaa lukea sun ajatuksia leffasta. Luin myös uusimman postauksesi Luovasta mielestä, ja heti tuli tunne, että tuo kirja on jossain vaiheessa ahmaistava.

    Mua on omassa blogissani mietityttänyt hieman se, että se on jonkinlaista sillisalaattia. Haluaisin kirjoittaa enemmän esim. juuri kirjoista, elokuvista ja näytelmistä, mutta sitten aina tapahtuu jotakin muuta! Sivulauseissa on hienoa mm. se, että sillä tuntuu olevan selvä 'identiteetti'.

    Mutta ainakin toistaiseksi aion minäkin jatkaa blogini parissa – eihän maailmassa ole koskaan liikaa sivulauseita ja minäkertojia 🙂

    T.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *