Itkijänaisen itsenäisyyspäivä

Viime viikolla itkin tavallista enemmän.

Luin loppuun Ulla-Lena Lundbergin Jään. (Sivun 290 jälkeen murruin junassa, samaan aikaan jään kanssa).

Pidin itsenäisyyspäivän juhlapuheen vanhalla koulullani Lapualla.

Olin itkenyt jo puhetta kirjoittaessani. Puhe käsitteli muun muassa sitä, miten minun isovanhempieni sukupolvi joutui kasvamaan aikuiseksi sodan varjossa.

Kirjoitin aiheesta sekä yleisellä että henkilökohtaisella tasolla. Juuri tuo henkilökohtaisuus pelotti minua.

Entä jos alkaisin itkeä yleisön edessä?

Itsenäisyyspäivän aamuna tsemppasin itseäni kaikin keinoin. Yritin kuvitella, että puhe olisi jokin työtehtävä, jonka suorittaisin täysin coolisti.

Hah.

Menin koululle jo puolta tuntia ennen tilaisuuden alkua, jotta ehtisin tutustua mikrofonin toimintatapoihin. En kestäisi minkäänlaista blonditestiä näin tärkeässä tilaisuudessa.

Mikrofoni toimi moitteettomasti, minä en.

Sydämeni tykytti täysin epätahtiin. Kädet hikoilivat. Minulta kysyttiin, halusinko kahvia. Onneksi ymmärsin kieltäytyä. Jos olisin niellyt kupillisen kofeiinia, he olisivat joutuneet soittamaan ambulanssin.

Tilaisuus oli hyvin arvokas. Liikutuin jo tervehdyssanojen aikana. Ja entä sitten Poutun koulun kolmas- ja neljäsluokkalaisten Meirän Lapua -potpuri? Esitys oli hauska, mutta koululaisten kirkas ja iloinen ääni liikutti minua. Juhlassa soitettiin myös muun muassa Sibeliuksen Nocturne sekä Romanssi F-duurissa – mutta duurista huolimatta minulla oli varsin mollivoittoinen olo.

Kun minun vuoroni tuli, astelin jännittyneenä puhujankorokkeen taakse.

Olin unohtanut piirtää hymiöitä puheeni marginaaliin.

Aloitin puheen rauhallisesti, tasaisella ja varmalla äänellä. Kyllä tämä hyvin menisi. Minä vain luen kirjoitukseni läpi, tyynesti kuin uutistenlukija, ei kyyneleitä, ei itkua.

Jo ensimmäisellä sivulla ääneni alkoi väristä.

Ja kun aloin puhua omista isovanhemmistani, itku tuli – tapansa mukaan kutsumatta.

Sitä ei voinut käännyttää pois, vaikka kuinka yritin.

Kuin ihmeen kaupalla sain kuitenkin itkettyä ja puhuttua samaan aikaan. Jouduin pitämään taukoja, mutta minun ei sentään tarvinnut pyytää paikalle sijaislukijaa (vaikka sekin kyllä käväisi mielessä).

Puhe kesti kymmenisen minuuttia. Noin 95 prosenttia ajasta olin kyynelten vallassa.

Kun puhe päättyi, huomasin, että yleisölle oli käynyt samoin.

Tuntui valtavan ihanalta, kun tilaisuuden jälkeen monet tulivat kiittämään minua kädestä pitäen, sellaisetkin ihmiset joita en ollut koskaan tavannut. “Tämä oli paras itsenäisyyspäivän puhe, jonka olen kuullut”, joku sanoi suureksi ilokseni. Toinen totesi, että kenenkään silmänurkka ei varmasti jäänyt kostumatta. Eräs vanha herra tuli vain puristamaan kättäni eikä sanonut mitään.

Puheesta tuli palautetta ja kiitoksia vielä päiviä myöhemmin. Tuntui, että puhe (ja kirjoitus) oli kulkeutunut sydämestä sydämeen.

Ehkä juuri tällaisten hetkien vuoksi jaksan kirjoittaa.

Kommentit (4)
  1. Mielellään kyllä tuon itsenäisyyspäivän juhlapuheen haluaisi kuulla. Voiko sen lukea, katsoa tai kuulla missään? Onnea kirjailijan uralla!
    T. Kirjoittamisesta kiinnostunut

  2. Taina Latvala
    23.1.2013, 13:06

    Kiitos, Kirjoittamisesta kiinnostunut! Olen itsekin miettinyt, mitä tekisin puheen kanssa, sillä monet ovat halunneet sen nähdä… Valitettavasti siinä on kuitenkin sen verran henkilökohtaisia elementtejä, ettei tunnu luontevalta laittaa sitä nettiin. Lapuan Sanomissa (13.12.) puhe on julkaistu kokonaan.

    1. Sain tilattua Lapuan Sanomat lehden. Lehti lähetettiin ilmaiseksi, mutta kiitollisuuden osoitukseksi pyysin saada korvata tämän heille tilille. Se merkitsi nimittäin niin paljon minulle, se oli niin arvokas ja niin syvällinen ja liikuttava kokemus lukea, etten tiedä, miten voisin kirjoittajalle, Tainalle, tämän kertoa sanoilla. Sanat kun eivät riitä, sen tiedän liiankin hyvin kirjoittamista harrastavana, toisella kotimaisella kielellä. Kyyneleet silmissä samastuin lukijaan, ajattelin miten rohkea Taina oli, miten kaunis hän on sielustaan ja miten ihmisläheinen ja ihmisiä rakastava hän on. Seuraavana itsenäisyyspäivänä, lukuisten kynttilöiden liikuttavassa valossa ja perinteen mukaisesti Finlandian äänimaisemissa, tulen jälleen kerran muistamaan mitä itsenäisyys meille suomalaisille merkitsee – sen turvan jonka sotaveteraanimme loivat maksamalla siitä kovan hinnan. Mutta seuraavana itsenäisyyspäivänä muistoihin kuuluu jotain, mikä ei aikaisemmin ole ollut osa elämääni. Tulen muistamaan Taina Latvalan itsenäisyyspäivän puheen, joka avasi täysin uuden muistomaailman antaen uuden, syvällisemmän ja ihmisläheisemmän suhtautumistavan sotaaikoihin – ihmisiin, minkä Taina niin hyvin muistuttaa meitä. He olivat ihmisiä – peloissaan, kylmissään ja uhkarohkeudessaan kunnioitettavia ihmisiä, kuten sinä ja minä, ilman valinnan varaa. Heidän oli pakko heittäytyä sodan järjettömiin pyörteisiin, uhrata henkensä maamme puolesta. Miksi juuri he? Miksi ei minä? Kuinka moni tämän päivän nuorista, kuten Taina, minä, ja moni muu, muistaa vielä menneisyyttä, ajattelee näitä kysymyksiä ja kunnioittaa edesmenneitä sukupolvia? Paljoakaan ei ole ollut mahdollisuutta tavata niitä, jotka olivat mukana sodissa, mutta olen kiitollinen siitä yhteisestä ajasta, jota vietin isoisäni kanssa ennen hänen poismenoaan ja siitä vilahduksesta sota ajasta josta sain kuulla häneltä, mutta ymmärsin, että muistaminen ja kertominen oli liian raskasta. Sinä iltana, itsenäisyyspäivän juhlatilaisuudessa, voin nähdä edessäni miten Taina loisti kauneudellaan ja avasi puheenvuoronsa, vaikka en itse ollutkaan paikalla, mutta uskon että jonain päivänä saan kuulla ja nähdä tämän unohtumattoman puheen, täynnä nuoren naisen rohkeutta, kauneutta, isänmaallisuutta ja ennen kaikkea ehtymätöntä valoa, joka levisi kaikkien sydämiin, myös minun.

    2. Taina Latvala
      1.2.2013, 19:57

      Kiitos kauniista sanoistasi ja palautteestasi! On sykähdyttävää huomata, miten itsenäisyyspäivän puheeni on vaikuttanut kuulijoihin ja lukijoihin, herättänyt heissä tunteita ja muistoja. Kirjoitin puheen sydämestä, ja ehkä sellaiselle henkilökohtaisemmalle puheelle oli juuri nyt tarvetta.

      En tiedä, voiko yksi puhe muuttaa maailmaa, mutta ainakin se on tehnyt jo monesta päivästäni ihmeellisen.

      Toivon sinulle kaikkea hyvää ja onnellista kevään odotusta!

      Taina

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *