Isän ja tyttären keskusteluista syntyi haikea romaani luopumisesta

Isälläni oli harvinainen kyky saada toiset tuntemaan itsensä ainutlaatuisiksi. Tuntemaan itsensä nähdyiksi, kuulluiksi, valituiksi.

-Linn Ullmann: Rauhattomat

Vanha isä istuu pyörätuolissa työhuoneessaan. Nelikymppinen tytär asettuu hänen viereensä ja esittää kysymyksiä. Nauhuri tallentaa heidän keskustelunsa ja vaitiolonsa, rykäyksensä, kuiskauksensa, sen miten isä laittaa Beethovenin pianokonserton soimaan, miten isä ärtyy kun tytär alkaa puhua Beethovenin päälle.

Miten he painavat nenänsä yhteen tarkistaakseen, ettei toisella ole kylmä.

Norjalaisen Linn Ullmannin kuudennessa romaanissa Rauhattomat isällä ja tyttärellä on yhteinen projekti: tehdä kirja vanhenemisesta. Työ edistyy haparoiden, ikä on jo jättänyt jälkensä isään, on vaikea päästä asioiden ytimeen. Välillä täytyy puhua siitä, miten isä nukkui edellisenä yönä tai milloin on lounas. Isä on tunnettu täsmällisyydestään.

rauhattomat

Rauhattomat on Pohjoismaisen neuvoston kirjallisuuspalkintoehdokas. KUVA: Like

Linn Ullmannilla ja hänen 48 vuotta vanhemmalla isällään oli tosielämässäkin samanlainen kirjaidea, kuten muun muassa Helsingin Sanomien jutusta käy ilmi. Keskustelujen nauhoitukset tehtiin, kun isä oli jo 89-vuotias.

Ullmannin isä oli kuuluisa ruotsalainen elokuvaohjaaja Ingmar Bergman (1918-2007). Tätä ei kuitenkaan tuoda romaanissa suoraan esiin. Tyttärelle isä on ennen muuta isä. Vaikka Rauhattomissa leijuu vahva omaelämäkerrallinen tunnelma, kyseessä on romaani. Lukija ei voi tietää, mikä osuus romaanin kokonaisuudesta on totta, mikä sepitettä.

Katriina Huttusen suomentama teos on rakenteeltaan sirpaleinen mutta hallittu. Muistot seuraavat toisiaan ennustamattomasti ja villisti assosioiden, mielen logiikkaa imitoiden.

Isän ja tyttären keskustelut esiintyvät kerronnan lomassa kuin katkelmat näytelmästä. He puhuvat teatterista, rakkaudesta, Wagnerin oopperasta, unista. Isän entisistä puolisoista. Kuolemanpelosta. Kirjoittamisesta. Intohimojen hiipumisesta. Siitä, että vanheneminen on isän mielestä kovaa työtä. Kaikki mikä ennen sujui nopeasti, sujuukin nyt hitaammin, ja asiat jotka ennen olivat tärkeitä, haihtuvat. Esimerkkinä isä mainitsee seksuaalisuuden.

”Ei sitä jää suremaan, en ainakaan minä jää… ja minähän olen ollut suunnattoman kiinnostunut naisista. En halua kehua, mutta… Minulla ei ole takkia. Missä villatakkini on?”

Isän lisäksi romaanin näyttämölle astuu myös äiti, menestynyt elokuvatähti, jonka matkassa tytär päätyy Amerikkaan asti. Vuonna 1966 syntyneen Linn Ullmannin äiti on norjalainen näyttelijä Liv Ullmann. Romaanissa kirjailija ei kuitenkaan puhu vanhemmistaan nimillä. Yhdessä kohdassa, kirjailijan isänäidin päiväkirjamerkinnässä, tosin vilahtaa pojan nimi Ingmar.

”Haluan, että kirjalla on yleispätevyyttä. Kirjan isä ja äiti voivat muistuttaa lukijan isää ja äitiä, ei vain minun”, Ullmann sanoi Ylen haastattelussa.

linn-ullmann-kuva

Linn Ullmann. KUVA: Agnete Brun

Tässä romaani onnistuukin hienosti. Se käsittelee monia universaaleja teemoja kuten vanhemman ja lapsen suhdetta, äitinä ja isänä olemisen ihmettä, perheenjäsenten välillä vallitsevaa hellyyttä, pettymyksiä, surua, muistamisen vaikeutta. ”Muistot ovat hetkiä jotka kieltäytyvät olemasta tavallisia”, luin joskus Diane Keatonin elämäkerrasta. Tuo lause tuli mieleeni Rauhattomia lukiessa.

Välillä jokin kirjassa kerrottu muisto on niin tunnistettava, että lukija huomaa pyyhkivänsä kyyneliä – tai hymyilevänsä haikeana.

Yksi romaanin kantavista teemoista on luopuminen. Tytär joutuu hyväksymään, että isä on jo vanha, että isä on alkanut unohdella asioita. Myöhemmin hänen täytyy kohdata myös se, ettei isää enää ole. Saaren talo, jossa isä viimeiset vuotensa asui, on yhtäkkiä tyhjä, täynnä elottomia esineitä.

Muistot kuitenkin jäävät.

ullmannin-romaani

Yksi romaanin hienoimmista hetkistä on kohtaus, jossa isä ja 32-vuotias tytär viettävät poikkeuksellisesti joulua kahdestaan. Molemmat ovat yksinäisiä, isän viides vaimo on kuollut ja tytär hiljattain eronnut. Kun jouluaatto koittaa ja on aika lähteä kirkkoon, kumpikaan ei oikein tiedä miten pitäisi olla, molemmat tuntuvat kaipaavan jonnekin toisaalle.

Jälkeenpäin tytär kuitenkin kantaa juuri tuota joulua mukanaan, kuin aarretta.

”Nyt ajattelen että kuljimme vierekkäin lumisateessa ja että isä sipaisi poskeani ja osoitti kirkon valtavaa lumipeitteistä kupolia ja sanoi: -Katso, kulta pieni, pian olemme perillä.”

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Luen tätä juuri ja olen ihan pakahtua joka hetki. Pidän valtavasti Ullmannin tavasta kertoa, olen aina pitänyt, mutta tässä on vielä jotain erityisen herkkää ja silti hurjan vahvaa.
    Ootko lukenut Liv Ullmannin Muutoksen? Se on upea myös, ja tarjoaa varsinkin tämän rinnalle kiinnostavan näkökulman lapsen ja vanhemman suhteeseen äidin puolelta.

  2. 2

    tainalatvala sanoo

    Samoin, oon aina pitänyt Linn Ullmannin tyylistä. Muutosta en ole lukenut, mulla on jotenkin mennyt ohi tuon niminen kirja häneltä… Oon lukenut Ullmannin esikoisromaanin Ennen unta, ja sitten romaanit Kun olen luonasi ja Aarteemme kallis. Pidin kaikista. Täytyykin tutustua tuohon Muutokseen, kuulostaa kiinnostavalta! Rauhattomat oli kyllä todella hieno ja koskettava, täyttä elämää.

  3. 4

    tainalatvala sanoo

    Ah, tosiaan, sähän kirjoitit kommentissasi että LIV Ullmann. Nopeaa lukiessa menee nimet sekaisin. 🙂
    Luin sun blogitekstin Muutoksesta – vaikuttaa aivan ihanalta kirjalta, sellaiselta että tekisi mieli saada se heti käsiin. Täytyy lainata se kirjastosta!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *