Hyvän mielen kysymyksiä

”Kirjoititko pienenä? Olitko hyvä koulussa? Mistä saat aiheita kirjoihisi? Miksi et enää asu Lapualla?”

Tällaisia kysymyksiä Lapuan yläkoulun 8F-luokka esitti minulle Lapuan Sanomien järjestämässä ystävänpäivätilaisuudessa.

Vieraana Lapuan Sanomissa. Kuva: Minna Vainionpää

Entinen äidinkielenopettajani Marita Laakso-Kangas oli tuonut luokkansa minua kuuntelemaan. Olin valtavan kiitollinen tästä eleestä. Yhdessä sykäyksessä tulvivat mieleen omat vanhat luokkatoverit, muinoin kirjoittamani kouluaineet, hetket luokassa kun kevätaurinko lämmitti pulpetit.

Tajusin, että omista yläastevuosistani on kulunut kauan aikaa. Noin 15 vuotta.

Oppilaat olivat kirjoittaneet kysymyksensä lapuille. Se oli opettajalta hyvä oivallus; harva aikuinenkaan uskaltaa avata sanaisen arkkunsa ihmisjoukon edessä.

Muutamasta kysymyksestä huomasi, että näiltä oppilailta ei puuttunut huumorintajua.

Välillä purskahdimme kaikki nauramaan.

Koululaiset kuuntelivat minua tarkkaavaisina. Sanoillani oli painoarvoa. Tajusin tilaisuuteni tulleen ja tähdensin, kuinka tärkeää kieliopin osaaminen on elämässä.

”Kuunnelkaas nyt tarkasti”, opettaja sanoi ilahtuneena. 

Yhdessä lapussa kysyttiin, millainen olin yläasteella. Kerroin, että otin hyvin tosissani sekä koulunkäynnin että ensirakkauden. Olin niin ihastunut erääseen poikaan, että poimin jopa hänen pudonneen hiuksensa talteen.

14-vuotias ymmärtää sellaisen riutuvan rakkauden.

Aikuisten kysymykset ovat usein toisenlaisia, ymmärrettävästi realismiin pyrkiviä:

”Oletko jo alkanut kirjoittaa uutta kirjaa? Kuinka paljon kirjojasi on myyty yhteensä? Mitä sinä niinkun teet työksesi?”

Joskus toivon, että voisin sanoa: työskentelen päätoimisena kelloseppänä.

Kirjailijan työ ei ehkä kuulosta kovin konkreettiselta ammatilta. Pari kuukautta sitten harkitsin vakavasti, että hakisin matkamuistomyyjäksi Helsingin keskustaan.

Joka päivä saisi mennä ratikalla tiettyyn paikkaan, tavata ihmisiä, nähdä ympärillään poroja ja erikokoisia maatushkanukkeja.

Mutta kaikki kaatui siihen, etten osaa venäjää.

Palasin siis takaisin sorvini ääreen.

Esiintymisen jälkeen sain signeerata Välimatkoja, syödä suklaasydämiä ja jutella ihmisten kanssa. Pari tuttuakin tapasin pitkästä aikaa.

Eräs lukija istahti minua vastapäätä Välimatkaa hankkiessaan ja sanoi: ”Olen fanisi. Jo ennen kuin olen lukenut yhtään kirjaasi.”

Selvisi, että hän oli lukenut kolumnejani. Siitäkin tuli hyvä mieli.

Kommentit
  1. 1

    Anonyymi sanoo

    Hauskaa kun Marita oli tullut sinne luokkansa kanssa! Vieläkö oli yhtä punainen tukka? 🙂 Hän oli kyllä kiva opettaja 🙂 Luin juuri LapSan ja jutut susta 🙂
    t. Merja

  2. 3

    sanoo

    Tuntuu, että mä olin kyllä muuttunut opettajaamme enemmän näiden viidentoista vuoden aikana! Kiva, että luit LapSasta jutut – niistä välittyi tilaisuuden lämminhenkinen tunnelma 🙂

    Taina

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *