Evakon tarina

Matkamuistoja

Olen elänyt viimeiset kolme viikkoa niin sanottua matkalaukkuelämää, raahannut rypistyneitä vaatteita lentoasemilla ja junanvaunuissa, kantanut repussani ruttuista paperipinkkaa jonka on määrä muuttua elokuussa romaaniksi.

Syy pakenemiseen tiivistyy yhteen sanaan: kylpyhuoneremontti.

Remontti on nyt kestänyt kauemmin kuin minulle luvattiin. En saata ymmärtää, miksi remonttimies ei pane vauhtia töppösiin minun hyvinvointini tähden. Olettaako hän, että voisin elää ja nukkua asunnossa, jossa ei voi käyttää vessaa eikä suihkua? Luuleeko hän todella, että uskaltaisin lähteä keskellä yötä hiippailemaan taloyhtiömme saniteettitiloihin, jotka muistuttavat pimeää kellaria? Miten voisin selviytyä tästä kaikesta, kun en pärjännyt partiossakaan?

Minusta tuntuu, että jos vain voisin tavata hänet, jos hän vain suostuisi kohtaamaan minut ja keskustelemaan kanssani näistä asioista, hän heltyisi. Mutta hän ei ole vastannut puheluihini.

Toisaalta olen kiitollinen siitä, että remonttiin on vihdoin ryhdytty. Seinien repiminen kostuneiden villojen tähden oli loistava tekosyy lähteä puoleksitoista viikoksi evakkoon Barcelonaan, kaupunkiin, johon kesä on jo saapunut.

Lähdin reissuun siskoni kanssa. Jo Helsinki-Vantaan lentokentällä meitä nauratti jokin, jota on mahdotonta määritellä. Kukaan ulkopuolinen olisi tuskin ymmärtänyt meidän juttujamme – ei edes sellainen, joka puhuu loistavaa suomea.

Barcelonassa harva tiesi, mitä kieltä me puhuimme. Useimmat luulivat, että olimme venäläisiä.

(Emme olleet varmoja, mihin tuo harhaluulo perustui. Päätimme sen johtuvan silmiä hivelevästä kauneudestamme.)

Saavuimme Barcelonaan myöhään illalla. Olimme ehkä hiukan pettyneitä hotellin tasoon. Aulassa ei ollutkaan kiiltäviä marmoripylväitä eikä turkooseja suihkulähteitä, ei ilmastoitua baaria josta voisi ostaa tähtisadetikulla varustetun kookosdrinkin.

Siellä oli tiski ja tiskin takana mies, joka rupesi puhumaan hätäistä englantia. ”Olemme varanneet teille huoneen, jossa on parisänky. Toivottavasti se ei haittaa? Meillä on myös isompi huone, jossa on erilliset sängyt, mutta siitä joutuisitte kumpikin maksamaan lisähintaa noin 50 euroa.”

Mies lisäsi ystävällisesti, että voimme rauhassa katsastaa huoneet ja päättää, kumman haluamme.

Tungimme laukkuinemme ahtaaseen hissiin ja tsekkasimme nuo kolmen tähden huoneet. Pienempään huoneeseen ei mahtunut juuri muuta kuin ahdas parisänky ja tunkkaiset verhot. Katsoimme hitaasti toisiamme. Jouduimme hyväksymään sen tosiasian, että siskonpetiajat olivat auttamattomasti ohi.

Jo ensimmäisenä iltana lähdimme kaduille käveleskelemään ja etsimään sopivaa ravintolaa. Hotellin ympäristössä liikuskeli paljon epäilyttäviä porukoita, miehiä, joilla näytti olevan jokin synkkä suunnitelma. Kuin yhteisestä sopimuksesta he eivät kertoneet sitä meille. Suuntasimme kohti Ramblaa, josta kantautui turistien turvallinen hälinä. Kävelimme kylki kyljessä ja puristimme käsilaukkujamme nälkäisiä vatsojamme vasten. Barcelonassa asuva ystäväni oli varoittanut: ”Älkää hirveästi liikuskelko hotellinne läheisyydessä. Pitäkää huolta laukuistanne.”

Aamulla kaikki näytti jo valoisammalta (joskin olin saanut nukuttua vain pari tuntia). Siskoni oli nukkunut vallan mainiosti, mutta häntähän vieraat sängyt eivät pelottaneet. Aamiaispöydässä herättelin itseäni kofeiinittomalla teellä ja toivoin olevani enemmän hänen kaltaisensa. Edes silkkinen riepuni, jota kannan mukanani kaikkialle, ei ollut kyennyt tuudittamaan minua turvalliseen uneen.

Ensimmäisenä lomapäivänä katsastimme Barcelonan kuuluisan kirkon, Sagrada Familian. En enää ihmettele, miksi tuota Gaudin keskeneräistä taideteosta kutsutaan maailman kahdeksanneksi ihmeeksi. Kuljimme huokaillen kaikuvassa kirkossa ja osoittelimme pylväitä, jotka muistuttivat taivaita kurkottelevia puita. Kirkon kauneutta oli mahdotonta vangita kameraan. Ehkä edustavin otos on valokuva, jossa lukee hehkuvin kirjaimin ”perse”. Siskoni huomasi tällaisen yksityiskohdan Sagrada Familian seinässä.

Kaikenlaiset museokaupat jne. vetivät meitä puoleensa. Sagrada Familiasta ostin muun muassa avamenperän, jonka numeroista saa jotenkin laskettua Jeesuksen kuoliniän. Kävimme myös Mango Outletissa, josta löysin kolme ihanaa vaatekappaletta alle 30 eurolla. Mietin noin 25 minuuttia, voinko ostaa ne kaikki. Kuinka paljon ne lisäisivät matkalaukkuni painoa?

Siinä vaiheessa siskoni jo seisoskeli lähellä ovea ostoskassiensa kanssa.

Loman aikana ehdimme myös syödä runsaasti tapaksia, kuunnella komeita katusoittajia Barcelonetassa, ihastella flamencotanssijan hikisiä hiuksia, kävellä jalat väsyneinä Parc Ciutadellan halki ja maata rannalla kaikki vaatteet päällä. Oli vielä hiukan liian tuulista, jotta olisimme voineet paistatella pelkissä bikineissä.

Viiden päivän aikana ehdimme ennen kaikkea nauraa. Vasta sinä päivänä kun siskoni lähti lentokentälle ja halasimme hotellin edustalla, purskahdimme itkuun. Taksikuski hivuttautui häveliäästi ratin taakse ja odotti.

Kun siskoni oli vilkuttanut hyvästiksi ja auto kaasuttanut kulman taakse, kokosin itseni ja pesin kasvoni hotellin vessassa. Sen jälkeen jäin aulaan odottamaan ystävääni, jonka luokse sain mennä vielä viikoksi. Hän tuli hakemaan minut hotellilta ja auttoi minua kantamaan limenvihreän matkalaukkuni, joka erottui kaikista muista laukuista.

Mutta se on jo toinen tarina, niin pulska, että sille täytyy antaa oma tilansa.

¡Adiós y hasta luego, amigas!

Kommentit
  1. 1

    Sami Rajakylä sanoo

    Vieläkö joku oikeasti raahaa paperisia käsikirjoituspinkkoja nykymaailmassa? Kuulostaa romanttiselta. Tämä oli tällainen pikkusievä matkakertomus, ei herättänyt juuri kommentoitavaa. Mutta hyvä että nauroitte. Olen itse viime aikoina miettinyt juuri nauramista, ja huomannut että tunnen useita ihmisiä jotka eivät ilmeisesti kykene ollenkaan nauramaan. Kuuntelehan joskus ihmisten naurua, jos itse kykenet nauramaan, huomaat kyllä sen kamalan teennäisyyden varsin monessa hörähdyksessä. Mieti kaikkia ihmisiä jotka olet vuosien varrella tuntenut, ehkä niitäkin jotka tunnet edelleen, vielä vuosikymmentenkin jälkeen. Muistatko lähisukulaistesi naurua? Kenen et muista koskaan nauraneen? Kuinka monen muistat saaneen spontaaneja naurukohtauksia, kuinka monen nauru on ollut vilpitöntä, pidäkkeetöntä, hallitsematonta purskahtelua, kikatusta? Kuinka monen kaiken tämän vastakohta?

    Kun kaipaamme jotakuta ihmistä, ehkä rakasta sellaista, kaipaamme ennen kaikkea hänen nauruaan. Haluamme kuulla hänen jälleen nauravan, ja haluamme nauraa yhdessä hänen kanssaan. Kaiken muun jo unohtuessa, muistamme vielä naurun, jonka todella kuulimme.

    🙂

    PS. Uniriepu on vallan mainio keksintö!

  2. 2

    Anonyymi sanoo

    Hola Taina!

    Mä olen suomen kielen ja kotimaisen kirjallisuuden opiskelija Helsingin yliopistosta. Tein just analyysin Paljastuskirjasta ja tykästyin kovasti sun tyyliin kirjottaa. Luinpa sitten myös Arvostelukappaleen. Ahmin sen itse asiassa ihan parissa päivässä (nenä kiinni kirjassa millon missäkin: kotona, bussimatkoilla, kerran jopa kadulla :D). Teos kuvaa tosi upeasti nuoren naisen tuntemuksia, itsekin samastun osaan tunteista. Viimeiset novellit luin ihan tippa linssissä.

    Mä oon itsekin tykännyt pienestä pitäen kirjottaa. Tonttu- ja hevoskirjat odottaa vaan julkaisemistaan. Ei vaan.. Mä oon alkanut tässä hiljattain väsäämään ihan tosissaan novelleja ja novellikokoelman julkaisemisesta (sitten joskus tulevaisuudessa) on muodostunut suuri haave.

    Mä olen kuitenkin vielä ihan lapsen kengissä kirjottamisen kanssa, joten ajattelin kääntyä sun puoleen. Olisiko sulla antaa jotain vinkkiä kirjoitusryhmistä tai kursseista, joihin kannattaisi osallistua? Kirjallisuuden opettaja vinkkasi Nobelistiklubista, mutta se ei Koskelan mukaan ole toiminnassa ensi syksynä. Keväästä ei ole vielä tietoa.

    Kiitos jo etukäteen! 🙂

    Minna

    Ps. Harmi, että täällä ei ole ilmotettu mitään s-postiosotetta, johon voisi lähettää tällasia pidempiä ja henkilökohtasempia viestejä.

  3. 3

    sanoo

    Hei Minna,

    kiitos palautteestasi! Sain tästä taas uutta intoa romaanikäsikseni editointiin 🙂

    Olen itse Nobelistiklubin kasvatti, ja koin ryhmän tuen todella tärkeäksi ensimmäisiä novelleja tehdessäni. Harmi, jos klubi ei kokoonnu syksyllä!

    Suoritin opiskeluaikoina Jyväskylän avoimen yliopiston kirjoittajakoulutuksen perusopinnot. Ainakin silloin (v. 2004-2005) osan kursseista sai suorittaa Helsingissä. Opinnot olivat hyvin monipuolisia, sieltä sai eväitä mm. runojen, novellien, romaanin, draaman, esseiden ja lehtijuttujen kirjoittamiseen. Koulutus oli myös opintojen kannalta kätevä; sain opinnoista yhden sivuainekokonaisuuden (silloin 15 opintoviikkoa).

    Kirjailijakavereillani on hyviä kokemuksia Oriveden opistosta ja Kriittisestä korkeakoulusta. Myös Nuoren Voiman Liitto, Palmenian kirjoittajakoulus ja Työväen Akatemia järjestävät kirjoittamisen opetusta. Työväen Akatemiassa voi ainakin opiskella esim. ne kirjoittamisen perusopinnot (30 op).

    Toivottavasti löydät sopivan kirjoittajaryhmän! On tärkeää saada palautetta teksteistään, jotta niitä voisi kehittää yhä paremmiksi.

    Toivon sinulle onnea ja menestystä kirjoittamisen tiellä!

    Taina

    PS. Pahoittelut, että olen unohtanut laittaa tänne sähköpostiosoitteeni. Täytyykin korjata asia. Minulle voi lähettää mailia os: taina.latvala82@gmail.com

  4. 4

    Sami Rajakylä sanoo

    Voi ei!

    Nyt ei mennyt pelkkä mittari vaan mittarin neulakin punaiseksi. Siksi oli pakko lähteä kommentoimaan. Tätä ei ole tarkoitettu opastukseksi kenelläkään, mutta kun kuulee huonoja neuvoja jaettavan nuorelle kirjoittajalle, on paikallaan vähintään esittää olemassa oleva vaihtoehto. Jos todella palavasti ja peruuttamattomasti haluat kirjailijaksi, unohda Oriveden opisto, unohda Nuoren voiman liitto ja unohda Kriittinen korkeakoulu. Kukaan muu kuin sinä itse et voi opettaa itseäsi kirjoittamaan. Kukaan ei voi opettaa sinulle juuri sinun tyyliäsi kirjoittaa. Sinä opiskelet omaa tyyliäsi. Kirjoittaminen on omaksi luonnolliseksi itsekseen tulemista, oman persoonansa kanssa kommunikointia. Kuka voisi opettaa sinulle omaa luonnollista persoonaasi? Älä ole huolissasi muotoseikoista, taide ei ole muodossa, taide on persoonassa ja tyylissä ja riskissä. Unohda Orivesi, unohda Kriittinen korkeakoulu, unohda Nuori voima. Sen sijaan Alepa, McDonald's ja Lassila & Tikanoja ovat kaikki hyviä koulutuspaikkoja kirjailijaksi aikovalle. Hae niihin. Kirjoita lannistumatta, jos työpäivä vie kirjoittamishalusi, sinusta ei ole kirjailijaksi.

    Toivon sinulle lukuisia epäonnistumisia kirjoittamisen tiellä. Sitä parempaa onnea ei kirjailijalle olekaan…

    Lukemiseksi suosittelen Erno Paasilinnan Lyhyttä oppikirjaa.

    T: Sami

  5. 5

    sanoo

    Sami,

    miksi kirjoittajakoulutus ja McDonald's sulkisivat toisensa pois? Kirjoittamiskurssille meneminen ei todellakaan tarkoita sitä, että elämä loppuisi siihen.

    On totta, että jokaisen pitää löytää itse oma, ainutlaatuinen tyylinsä & äänensä. Minä jostakin syystä löysin sen vasta vuorovaikutuksessa muiden kirjoittajien kanssa. Ehkä Erno Paasilinnalla on kerrottavanaan toisenlainen tarina.

    Jokainen saa toki päättää itse, mitä lahjoillaan tekee ja miten ne hyödyntää. En kuitenkaan tiedä yhtäkään kirjailijaa, jonka tyyli olisi jotenkin kärsinyt luovan kirjoittamisen opinnoista, päinvastoin.

    Taina

  6. 6

    Sami Rajakylä sanoo

    Taina,

    Oletko koskaan katsellut keskelle peltoa kasvanutta mäntyä tai yksin saaressa elävää koivua ja ihmetellyt, kuinka erilaisilta ne näyttävät. Katso nyt tuotakin mäntyä – ihan kuin jättimäinen bonsai…mikä siitä on tehnyt niin erilaisen, sehän on kuin oma lajinsa.

    Niin kuin mänty ja koivu levittävät oksansa paljon laajemmalle yksinäisyydessä kasvaessaan, ne myös tukehtuvat, menettävät parhaan kasvupotentiaalinsa kaltaistensa seurassa. Niistä ei koskaan tule sitä mitä ne kauneimmillaan voisivat olla.

    Kuka erottaisi yhden puun tuhannen samanlaisen metsästä? Siellä, vieri vieressä ahtaudessa, kasvavat kaikki samanlaisiksi. Sitäkö tarvitsemme, lisää samaa? Sitäkö maailman kirjastot tarvitsevat, niitä jotka eivät näe metsää puilta?

    S.

  7. 7

    sanoo

    Kiitos Taina vinkeistä! Täytyypä tutustua tarkemmin mainitsemiesi paikkojen tarjontaan. Voisin osallistua ainakin yhdelle luovan kirjoittamisen kurssille ja katsoa millaisia eväitä sellaisesta saa. Eihän sitä tiedä mikä omalla kohdalla toimii ja mikä ei. Omaa ääntä tai tyyliä en tietenkään ajatellut saavani valmiina.. Kyllä se puoli sitten on ihan itsestä kiinni.

    Odotan innolla uutta romaaniasi! 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *