Elävien juhlat

Välimatka on valmis.

Eilen oli Välimatkan laskettu aika. Olo tuntui hiukan painavalta. Hengittäminen oli vaikeaa. Entä jos SE näyttäisi jotenkin oudolta, kun se laskettaisiin syliini? Mitä jos en pystyisikään rakastamaan sitä täydestä sydämestäni?

Soitin muutaman hätäpuhelun isosiskolleni ja parille ystävälle. Tiesin, että nämä ihmiset eivät murtuisi pahimmankaan edessä. He lupasivat tulla Bulevardille vastaanottamaan Välimatkaa kanssani. Sovimme, että näkisimme WSOY:n edessä klo 16.15.

En ollut milloinkaan elämässäni ollut näin täsmällinen.

Klo 15.40 minulle tuli vahva tunne siitä, että minun olisi pukeuduttava espanjalaiseen tyyliin. Romaanin tapahtumat sijoittuvat osittain Teneriffalle, ja olin tässä vaiheessa 99-prosenttisen varma siitä, että kyseinen saari kuuluu Espanjaan. Viskasin kotelomekkoni lattialle ja kaivoin komerosta Barcelonasta ostamani rimpsuhameen. Sen tarkoituksena oli tuoda mieleen intohimoinen flamencotaiteilija, sellainen joka tanssii silmät kiinni ja jonka huulet värähtelevät askelten tahtiin. Hiuksiini sidoin kirkkaanpunaisen muoviruusun, jotta saisin kutrini kuriin. Kengiksi valitsin ne, jotka kopisivat eniten.

Hyppäsin pyörän selkään ja puuskutin kohti Bulevardia. Matkalla hameen vetoketju aukesi. Vasemmalla kädellä ohjasin pyörää, oikealla yritin pitää hameen paikoillaan. Se oli vyötäröstä liian tiukka. Barcelonassa olin luvannut itselleni, että ryhtyisin tekemään vatsalihasliikkeitä säännöllisin väliajoin voidakseni käyttää tuota hametta.

Mihin tuo lupaus oli unohtunut?

Kun näin siskoni ja ystäväni Bulevardin edessä, oloni helpottui hiukan. Klo 16.24 minä ja vastaanottokomiteani kipusimme toiseen kerrokseen. Soitin kelloa vapisevin käsin. Ovi aukesi. Ketään ei näkynyt. Huoneessa haisi kahvilta ja paperipinoilta, elävien ja kuolleiden kirjoilta. Koputin arasti erään kustannustoimittajan oveen. Hän oli jo luultavasti odottanut tätä hetkeä, joskaan ei ehkä yhtä innokkaasti kuin minä.

Hän asteli luoksemme ja ojensi minulle Välimatkan. Se tapahtui hyvin mutkattomasti, paljon nopeammin kuin olin odottanut. Pyörryin mielikuvissani. Kirja tuntui oudon kevyeltä. Paikalle asteli myös kustannuspäällikkö, ja eräs toinen kustannustoimittaja. He olivat ruskettuneet kesän aikana. Kaikki seurasivat reaktiotani. Ystäväni ottivat minusta valokuvia vuorotellen. Huuleni tärisivät niin, että minun oli vaikeaa hymyillä.

Ja kuitenkin olin hyvin onnellinen.

En enää muista, mitä tuossa tilanteessa puhuttiin. Luultavasti yritin kysyä jotakin järkevää ja asiallista. Saattoi olla, että epäonnistuin siinä. Minun olisi tehnyt mieli hyppiä riemusta, aivan kuin maaliskuussa 2007, kun minulle soitettiin WSOY:ltä ja sanottiin: ”Useampi ihminen täällä on nyt lukenut käsikirjoituksesi, ja me olemme ajatelleet, että tästä tehdään ensi syksyksi kirja.”

Esikoisellani ei ollut vielä silloin edes nimeä. Muistan, että rupesin kiljumaan ilosta.

Ehkä aikuistuminen tarkoittaa sitä, että pystyy kiljumaan ääneti.

Juhlallisen, maltillisen vastaanottoseremonian jälkeen lähdimme espanjalaistyyliseen baariin ja ostimme mojitokannun. Pyynnöstä luin ääneen pätkiä romaanistani, vaikka olisin osannut ulkoa minkä tahansa kohdan.

Mojitokannullisen jälkeen kaikki katosivat tahoilleen, paitsi lapsuudenystäväni Viivi. Olemme tunteneet 25 vuotta, pidempään kuin monet ovat eläneet. Tapasimme toisemme päiväkodissa, ennen kuin osasimme kumpikaan kirjoittaa kunnolla. Päiväkodissa ryhdyin jostain syystä pitämään päiväkirjaa. Merkitsin lyijykynällä muistiin tärkeitä tapahtumia, kuten sen että ”Isi oli Aamrikas ja sillä oli vdookmera”. Viivikin on tärkeä henkilöhahmo tuossa ensimmäisessä kirjassa.

Juhlailtamme huipentui Anna K:hon. Lauloimme yhdessä Eagle Eye Cherrin vanhan hitin ”Save Tonight”. Esityksen jälkeen yksi ihminen taputti meille. Olimme hyvin liikuttuneita tästä eleestä. Toinen duettobiisi oli Nylon Beatin ”Anna mulle”. Karaokevideo oli niin rietas, että purskahdimme nauramaan kesken laulun. Meille taputettiin innokkaasti. Ehkä se johtui siitä, että toimme niin elävästi mieleen Jonnan ja Erinin.

Jossain vaiheessa meidän pöytäämme eksyi kaksi innokasta laulajaa. Toinen heistä lauloi kuin Olavi Virta, toisen karaokenimi oli Yrjö. Kysyin Olavi Virralta, työskenteleekö hän kenties muusikkona. Hän vastasi: ”Hautaustoimialalla.” Hän kutsui minut ja Viivin tapaamaan häntä hautausmaalle jonakin päivänä. Voisimme esimerkiksi soittaa kappelissa pilliurkuja.

Viivi kuiskasi idean kuulostavan sen verran kreisiltä, että sen voisi jopa toteuttaa.

Yrjö kuunteli keskustelua sivusta hyvin vakavana. Sen jälkeen hän kirjoitti valkoiseen karaokelappuun nimensä ja puhelinnumeronsa, ojensi lapun meille ja sanoi: ”Jos teitä kiinnostaa elävien juhlat, soittakaa mulle.”

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Voi miten hykerryttävän ihana postaus, joka suhteessa. Koin itsessäni kaikki nuo kirjanjulkaisuun liittyvät tunteet. Esikoinen käsivarsilla ensikertaa ja tämän viimeisimmän vastaanottokomitean espanjalaishenkisine asuineen:)
    Minulla tilanne se, että eräs kustantaja otti yhteyttä ja vaikuttaa lupaavalta, mutta ei suinkaan vielä varmalta. Nyt jännitän, odotan ja suunnittelen jo julkkareita samppanjoineen lupiinimeressä:)

  2. 2

    sanoo

    Kiitos, Marke! Vastaanottokomitea todella teki suuresta hetkestäni ikimuistoisen. Toivotaan, että kustantaja innostuu käsiksestäsi ja että samppanja- ja lupiinijulkkarit toteutuvat pian! 🙂

  3. 3

    Anonyymi sanoo

    Hola,

    Heheheee,

    Hyvähyvä. Lainasin ton 'Jos teitä kiinnostaa elävien juhlat…' -jutun feissariini, toivottavasti ok (mainitsin sut kyllä). nickini on Otto-Ville J. Wendelin-Ottila…

    Mun kuudes romaani tulee just syksyllä ulos. Mä oon käyny Pataässässä ulvomassa joskus karaokee ja Mascotissa lausumassa runoja ja räppiä (omiani).

    Kaikkea hyvää sulle, blogisi on lystikäs, hieno ja terävästi kirjoitettu.

    Hasta la proxima :))

    — Jussi W.

  4. 4

    sanoo

    Moi Jussi W,

    kiitos palautteesta, mukavaa kuulla, että pidät blogistani! Ja oon ainoastaan otettu, että siteerasit MinäKertojaa facessa.

    Toivottavasti törmätään joskus karaokessa! Onko sun karaokenimi myös Otto-Ville J. Wendelin-Ottila? Hoksasin vasta viimeksi käydessäni Anna K:ssa, että joillakuilla on karaokenimi. Ens kerralla oon kyllä joku muu kuin Taina!

    Onnittelut uuden romaanin johdosta!

    t. Madonna

  5. 5

    Anonyymi sanoo

    Kiitos hienosta kirjasta (taas)!
    Sain sen tiistaina käsiini ja eilenillalla se oli jo luettu – sen verran hyvin se imaisi mukaansa. Tarina oli kirjoittamisen ja lukemisen arvoinen, hyvin jäsennelty ja toteutettu, elävästi kerrottu.

    Näin ei-pohjalaisena murre joskus ärsytti (kun ei tykkää Lauri Tähkästä niin sitten ei tykkää), mutta toi mukavaa vaihtelua ilmaisuun ja syvyyttä henkilöihin, eli menköön nyt tämän kerran ;).

    Olen viime aikoina lukenut joltisenkin määrän esikoisromaaneja (myös sun aiemman tuotannon), ja tuntuu, että äiti-tytär -suhdetta käsitellään aika paljon. Aiheena se kuitenkin koskettanee useimpia kauniimman sukupuolen edustajia moninaisine sukupolvien välisine ristiriitoineen ja kompleksineen.

    Hienoa, että kirjan liepeessä mainittiin tämä blogisi. Osaa tulla jatkossakin.

    Mukavaa syksyä ja onnittelut hyvästä kirjasta!

    t. Anssi K.

  6. 6

    sanoo

    Hei Anssi K,

    kiitos palautteestasi! Mukavaa kuulla, että lukukokemus oli enimmäkseen myönteinen ja että teksti tempaisi mukaansa. Mä melkeinpä otan kohteliaisuutena ne Lauri Tähkä -assosiaatiot 🙂

    Äiti-tytär -asetelma on varmasti kirjallisuudessa aika suosittu aihe, koska suhde äitiin on ihmisen elämässä niin merkittävä. Itse käsittelin tuota herkullista tematiikkaa näin laajasti vasta tässä romaanissa. Hauskinta tätä kirjaa tehdessä oli kirjoittaa juuri äidin ja tyttären välisiä kohtaamisia ja jännitteitä, dialogia jne.

    Mutta onneksi myös isät ovat kertoneet löytäneensä romaanista jotakin heitä koskettavaa, onhan "isi" tärkeä henkilöhahmo kirjassa.

    Loistavaa, että löysit mun blogin kirjan liepeestä! Tuu käymään uudestaankin 🙂

    Onnellista syksyä toivottaen,
    Taina

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *