Elämäni keikka

Tunnustan: olen katsonut kummatkin tähän asti tehdyt Vain elämää -sarjan kaudet, ja kummallakin kerralla olen (viattoman fanimaisesti) ihastunut johonkuhun noista laulajista.

Toissa vuonna valittuni oli Cheek, viime vuonna Pauli Hanhiniemi.

TiisTaina oli suuri päivä, sillä näin Pauli Hanhiniemen ensimmäistä kertaa livenä. Hän esiintyi duona yhdessä Ville Rauhalan kanssa Kanneltalossa.

Kuuntelin monia biisejä ilolla, mutta ehkä kaikkein suurimman vaikutuksen minuun teki kappale Lautalla, erityisesti säkeistön sanat:

              ”Päivän kauempana lapsuutta,
               päivän matkan kauempana kotoa,
               ja rivin kauempana totuutta.”
                   (säv. & san. Pauli Hanhiniemi)



Välillä olisi tehnyt mieli laulaa mukana, mutta koska emme olleet savuisessa pubissa vaan konserttisalissa, hillitsin itseni.

Keikalla tulin miettineeksi muun muassa, mitä karisma on. Pauli Hanhiniemellä sitä tuntuu olevan niin paljon, että se sai minut lähtemään arki-iltana, tuiki tavallisena tiistaina, lämpimästä kodistani Kannelmäkeen.

Se sai minut myös vaihtamaan ylleni juhlavammat vaatteet, lisäämään huulipunaa ja ottamaan mukaani vaihtokengät, tarpomaan autolle läpi likaisen lumen.

Pauli Hanhiniemen ja Ville Rauhalan akustinen duo.

Konsertissa tuli mieleeni eräs toinen keikka vuosia sitten. Opiskelin tuolloin vielä yliopistolla ja osallistuin Etelä-Pohjalaisen osakunnan bileisiin. Juhlissa esiintyi minulle aivan uusi pohjalainen bändi, ja jäin sitä kuuntelemaan.

Lavalla seisoi mustiin nahkahousuihin pukeutunut komia nuorukainen, joka lauloi ja soitti kitaraa, salmiakkikuvio silmässään.

(Saattoi olla, että hänellä oli myös lanteillaan helavyö. Tai sitten olen myöhemmin kuvitellut sen.) 

Hän esitti hauskoja, vauhdikkaita biisejä, joiden soundit ponnistivat kansanmusiikista ja joiden säkeistöihin oli siroteltu tuttuja murresanoja. Katsoin laulajaa ihaillen ja mietin, kuka tämä ihmeellinen olento on.

Minusta tuntui kuin hänkin olisi nähnyt minut, vaikka porukkaa oli salin täydeltä.

Yhtäkkiä, keikan loppupuolella, mies hyppäsi lavalta alas yleisön sekaan ja koppasi minut kainaloonsa. Ympärillemme muodostui tyhjä tila, ihmiset tanssivat ja taputtivat. Seisoin hymy korvissa laulajan kyljessä ja toivoin, että olisin pystynyt tanssimaan vapautuneesti.

Laulun jälkeen mies sanoi mikrofoniin: ”Pohojammaalta tuloo mahtavia tyyppejä.” 

Sitten hän loikkasi takaisin lavalle.

Samana iltana sain kuulla, että mies oli nimeltään Lauri Tähkä, ja orkesterin nimi oli Elonkerjuu. 

Kotona riitti googlattavaa.

Tämän tapauksen jälkeen ymmärsin, hyvä lukijani, että keikoilla voi tapahtua mitä vain. Esiintyjä saattaa hypätä lavalta alas ja ottaa sinut kainaloonsa millä hetkellä tahansa. Be prepared.

Pitäiskö joskus kokeilla samaa kirjamessuilla?

Kommentit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *