Avoautolla Lapualle?

Postasin viimeksi pitkät pätkät Ennen kuin kaikki muuttuu -kirjan julkkareista.

Mutta en kertonut, mitä tapahtui julkkareiden jälkeen.

Tulin kotiin kolmen maissa yöllä, likaiset tarjoiluastiat jätesäkissä, syli täynnä kukkia ja paketteja. Sydän kävi ylikierroksilla eikä rauhoittunut edes juotuani kuumaa hunajavettä. Minun piti seuraavana päivänä olla vieraana Puoli seitsemän-ohjelmassa ja pelkäsin yli kaiken mustia silmänalusia ja/tai silmäpusseja. Mietin koko yön, miten ne saisi pois. Eräs kampaaja neuvoi minua kerran laittamaan lusikan pakastimeen (vai jääkaappiin?), ja kun lusikka on kylmennyt tarpeeksi, se asetetaan silmän alle. Näin ymmärsin.

Päätin tehdä niin aamulla.

 

Makasin sängyssä valveilla saamatta unta. Mitä jos aivoni jähmettyisivät väsymyksestä suorassa lähetyksessä, satojen tuhansien suomalaisten edessä? Entä jos en nukkuisi silmäystäkään ennen ohjelman kuvauksia? Se ei kylläkään ollut todennäköistä, minun pitäisi olla studiolla vasta klo 17 iltapäivällä.

Mutta minun kohdallani kaikki on mahdollista.
Nukahdin vasta aamun valjetessa.

Kun havahduin hereille paria tuntia myöhemmin, olin muuttunut kolmevuotiaaksi lapseksi. Istuin avaamattomien lahjapakettien keskellä yöpaita päälläni ja itkin. Soitin siskolleni ja kysyin, olikohan kenelläkään ollut hauskaa julkkareissa. Hän väitti, että hänellä oli ollut hauskaa. Mutta mitä jos hän sanoi niin vain siksi, että hän on siskoni?

Lopulta näytin niin hirveältä punaisine silmineni, etten ymmärtänyt, miten voisin esiintyä tv-ohjelmassa herättämättä skandaalia ja kansanlaajuista huolta. Sillä hetkellä en muistanut edes lusikkasuunnitelmaani.

Ryhdistäydyin. Niistin nenäni ja kävin suihkussa, puin ylleni uuden smaragdinvihreän jakkuni. Avasin paketteja, ihastelin kaikkia upeita lahjoja, luin kortteja, asettelin kukat maljakoihin. Tunsin suurta kiitollisuutta siitä, että niin moni oli tullut minua ja kirjaa juhlistamaan.

Iltapäivällä palautin tarjoiluastiat, kävin apurini kanssa syömässä tapaksia. Kirjoitin muistivihkoon, mitä sanoisin televisiossa.

Ylellä minut vietäisiin suoraan maskiin, joten en meikannut. Se oli ehkä virhe. Kun saavuin paikalle, ohjelman valovoimaiset juontajat Susanna Laine ja Mikko Kekäläinen riensivät minua vastaan kauniina ja raikkaina, kuin olisivat juuri loikanneet ulos televisioruudusta. He olivat kaikesta päätellen jo käyneet maskissa. Peittelin kasvojani ja sanoin, että olin nukkunut vain pari tuntia. He sanoivat nauraen, että se saattoi olla hyväkin asia. Vähillä yöunilla voi kuulemma saada ihmeitä aikaan suorassa lähetyksessä.

Puffin nauhoitus. Tässä vaiheessa minut oli jo meikattu. KUVA: Kaisa Kirves/ Yle
Istuin maskeeraajan tuoliin ja yritin olla katsomatta kalpeaa peilikuvaani. Juttelimme muun muassa Egotripin keikasta ja maskeeraajan hienosta jakusta, jonka halkaisi rivi tyylikkäitä nappeja. Pian havaitsin, että maskeeraaja oli taikuri. Hän sai ihmeitä aikaan huiskuillaan ja siveltimillään.

Lopulta näytin taas omalta itseltäni. Tai ehkä aavistuksen verran paremmalta.

Ohjelman tiimi oli rentoa ja puheliasta porukkaa. Melkein jo unohdin, että olin menossa televisiokameroiden eteen. Mietin vain, kunpa voisin ikuisiksi ajoiksi jäädä näiden hassuttelevien ihmisten seuraan ja hyppelehtiä joka päivä ammattilaisen meikattavaksi. Miten ihanaa elämää se olisikaan!

Kävimme läpi ohjelman kulun. Kaikki oli selvää, paitsi minun ajatukseni. Kello lähestyi puolta seitsemää, ja minä paniikkikohtausta. Seurasin juontajia studioon, he istuivat vierekkäin omille paikoilleen, ja minä heitä vastapäätä. Heillä oli sentään toisensa, ajattelin ihaillen ja huomasin sanovani sen ääneen. He totesivat hymyillen, että me olemme täällä yhdessä. Siitä tuli turvallinen olo.

Kameramiehet seisoivat kauempana erilaisten apparaattiensa takana. Pöydälle oli katettu kuohuviinilasit, joihin oli kaadettu lempijuomaani ginger alea.

Silloin outo tyyneys valtasi minut. Ei sellainen lempeä levollisuus kuten vaikkapa järven rannalla auringon noustua, vaan sellainen keskittynyt rauha niin kuin ennen juoksukisaa ala-asteella. Sydän hakkaa tuhatta ja sataa, mutta tästä selvitään. Niin kuin kaikesta muustakin.

Ohjelman tunnusmusiikki alkoi soida. Läppäsimme kättä, kaikki kolme.

Susanna Laine, Mikko Kekäläinen ja minä. KUVA: Kaisa Kirves/ Yle

Sitten mentiin.

Juttelimme muun muassa julkkareista, vaaleista hiuksista ja Vaasasta, kirjastani ja Y-sukupolven tempoilevasta elämästä. Tunnelma oli niin leppoisa, että melkein unohdin hetkeksi tv-kamerat. Olisin voinut jutustella tuolla sohvalla vaikka kuinka pitkään. Juontajien kannustus inserttien aikana antoi minulle voimaa, ja kaikki sujui sutjakasti; minun ei tarvinnut edes peruuttaa peräkärryä tolppien väliin, sillä Susanna Laine teki sen minun puolestani.

Hän selviytyikin tehtävästä erinomaisesti, onhan hänkin kotoisin Etelä-Pohjanmaalta.

Lopuksi pääsin vielä uudestaan avoauton kyytiin, pelkääjän paikalle. Se onkin minulle tuttu positio.

“Lähetään Lapualle”, Susanna huudahti ratin takaa.

Olin heti valmis. (Tosin samassa muistin, että junaliput oli jo ostettu, Vaasan kirjamessuja varten.)

Mutta siitä lisää myöhemmin. Pysykää kanavalla!

PS: Puoli seitsemän -ohjelma on yhä katsottavissa areenasta.

Kommentit (7)
  1. Ahahahhaaaaaaa, ihana! "Kun havahduin hereille paria tuntia myöhemmin, olin muuttunut kolmevuotiaaksi lapseksi. Istuin avaamattomien lahjapakettien keskellä yöpaita päälläni ja itkin."
    Oot niin välitön ja vilpitön että ihan parasta.

    Ja tuo ohjelmakin meni tosi hienosti!

    1. Taina Latvala
      29.4.2015, 16:36

      Kiitos, ihana! <3 Julkkareitten jälkeinen tyhjyys iski kyllä toden teolla – ja huipentui ilmeisesti jonkinlaiseen metamorfoosiin 🙂 Onneksi Puoli seitsemän -ohjelma vei sitten ajatukset muualle ja piristi!

  2. Kiinnostaa udella, minkäikäiselle kohderyhmälle uusi novellikokoelmasi on suunnattu? Olen itse kolmikymppinen (freelancetoimittaja), ja lukiessa tuli olo, että taidan olla puolet liian vanha sitä lukemaan:) Sellaista söpöilevän karkinmakuista pinnallista elämänkuvausta kun se oli pullollaan. Juu, isä oli kyllä kuollut, mutta silti tuntui, että kertojien surut olivat sitä luokkaa, että purkillinen suklaajäätelöä tai kivan mekon ostaminen riittäisi ne poistamaan. Ei oikein uponnut kertojahenkilöiden toistuvat mietinnät siitä kuinka kauniita he ovat ja kuinka tärkein asia elämässä tuntui olevan se että pojat heidän ulkonäkönsä huomaa (jos kyse oli itseironiasta, meni kyllä ohi;). Teos oli myös syvyyttömyydessään ja yksitasoisuudessaan jotenkin päiväkirjamainen: tuli olo kuin kirjailija olisi kirjoittanut blogia omasta elämästään. Draamantuntu puuttui monista "novelleista". Mikä pointti oli esimerkiksi kuvailla henkilön (kirjailijan?) kävelyä Edinburgissa kokonaisen tarinan verran? Kokoelmaa kuvailisin sanoilla pliisu, särötön, mutta toki ihan kiva, jos on teini-ikäinen, ja pojat, shoppailu, parturissa käyminen on elämän tärkeimpia asioita. Mitään syvällistä tunnejälkeä se ei ikävä kyllä minuun jättänyt. Kehtaakohan ystävät sanoa ääneen, jos eivät oikeasti pitäneet kirjasta? Vai onko pakko olla kohtelias ystävyyden nimissä? Kirjoittavatko kriitikot useimmiten arvioita kirjoista, joista edes jolakin tavalla pitävät? Minunkin nimittäin pyydettiin tehdä arvio kirjasta, mutten halunnut, kun toisenkin lukukerran jälkeen pikkutyttömäinen maailmankatsomus lähinnä vaivaannutti ja aiheutti myötähäpeää. Mutta toki ymmärrän, että kirjailija kirjoittaa siitä, mistä tietää, ja heijastaa tekstiin sis aina oman kokemusmaailmansa.

    1. Taina Latvala
      29.4.2015, 17:31

      Hei anonyymi lukija,

      kiitos viestistäsi ja palautteesta! En oikeastaan kirjoita millekään tietylle kohderyhmälle vaan kirjoitan siitä, mikä minua kullakin hetkellä liikauttaa ja innoittaa. Koen, että kohderyhmien miettiminen on pikemminkin markkinointihenkilöiden kuin kirjailijoiden tehtävä.

      Ikävä kuulla, jos kirjani ei uponnut sinuun. Samalla ymmärrän, että mikään teos ei voi mitenkään puhutella kaikkia ihmisiä. Tulen aina kovin iloiseksi kuullessani, että kirjani on onnistunut koskettamaan jotakuta lukijaa, herättämään ajatuksia ja tarjoamaan tunnistamisen kokemuksia. Silloin tuntuu kuin olisi syntynyt jonkinlainen silta minun ja lukijan välille.

      Edinburgh-novellissa oli mielestäni keskeistä se, miten päähenkilö kohtaa kaduilla kävellessään katusoittajan, joka elää täysin eri tavalla kuin hän itse.

      Ystävien antamasta palautteesta & kohteliaisuudesta en osaa sanoa mitään – jokainen voi puhua vain omasta puolestaan. Kriitikoiden valitsemien kirjojen kriteereistä en myöskään tiedä tarpeeksi voidakseni niitä kommentoida.

      Aurinkoista kevättä!

      T.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *