2000-luvun romaani henkii yhteisön kaipuuta

Minut on kutsuttu tänään järjestettävään Taiteiden yöhön keskustelemaan 2000-luvun kotimaisesta kirjallisuudesta.

Aihe on laaja. Olen myös aihetta hyvin lähellä. Tuntuu vähän samalta kuin yrittäisin katsella jotakin taloa ulkopuolelta, vaikka asun siellä.

Siksi lainasin kirjastosta vuonna 2013 ilmestyneen kaksiosaisen opuksen, jonka avulla saatoin järjestää ajatuksiani: Suomen nykykirjallisuus 1  ja 2, joista perehdyin lähinnä ykkösosaan. Lisäksi luin Mervi Kantokorven artikkelin Kirjallisuus, joka on ilmestynyt teoksessa Maamme Suomi (2007).

Suomen nykykirjallisuus 1 kuva

Suomen nykykirjallisuus 1 käsittelee muun muassa proosan, draaman ja lyriikan poetiikkaa.

Keskityin lukiessani nimenomaan kotimaiseen proosaan, joka on itselleni tutuinta aluetta. Lukemani perusteella nykyproosalle ovat ominaisia ainakin nämä tekijät:

*lajien rikkaus ja monimuotoisuus (realistinen kirjallisuus, tieteis- fantasia- ja kauhukirjallisuus, uuskumma, surrealismi)

*metafiktio (kerrontaa kommentoivat tekstit, jotka paljastavat teoksen fiktiivisen luonteen, esim. Kari Hotakaisen Klassikko ja Hannu Raittilan Kirjailijaelämää)

*autofiktio (romaanissa seikkailee kirjailijan niminen päähenkilö, esim. Pirkko Saision Punainen erokirja ja Tuomas Vimman Helsinki 12. Myös oma romaanini Paljastuskirja on Suomen nykykirjallisuus 1 -teoksessa määritelty autofiktioksi.)

*historialliset aiheet (mm. Leena Landerin, Jari Tervon, Katja Ketun ja Sirpa Kähkösen romaaneissa)

*sosiaalisten ongelmien tarkastelu (mm.  Reko Lundánin, Arto Salmisen ja Pirkko Saision teoksissa)

*kiinnostus elämäkertoihin (esim. Helena Sinervon Runoilijan talossa, Rakel Liehun Helene, Karo Hämäläisen Yksin)

Yksin Karo Hämäläinen 1

Karo Hämäläisen romaani Paavo Nurmesta ilmestyi hiljattain.

*identiteetin, minuuden ja subjektiuden pohdinnat (mm. Riitta Jalosen, Joel Haahtelan ja Riikka Pulkkisen romaaneissa)

*naiseuden kuvaukset (naisen elämä, ruumis, roolit, äitiys, naisen yhteiskunnallinen asema)

*mieheyden kuvaukset (miehen työ- ja yksityiselämä, tunteet, seksuaalisuus, perhe)

*kansainvälistyminen (paitsi proosan sisällöissä, myös itse kirjailijakunnassa globalisaation, kansainvälisen liikkuvuuden ja maahanmuuton myötä)

*postmodernit kokeilut (esim.  Antero Viinikaisen romaanit)

*yhteisöllisyyden kaipuu.

Viimeksi mainittua kohtaa haluaisin avata hiukan enemmän.

Leena Kirstinä ja Risto Turunen ovat tehneet kiinnostavan huomion artikkelissaan ”Nykyproosan solmukohtia ja avauksia”: heidän mukaansa 2000-luvun proosassa on havaittavissa kaipuuta menneen ajan yhteisöllisyyteen.

Suomalaisen kirjallisuuden traditiossa on tunnetusti kuvauksia kyläyhteisöistä, suvusta ja perheestä, jaetuista yhteisöllisistä kokemuksista. Artikkelissa mainitaan esimerkkinä Väinö Linnan ”yhteiskunnallis-kansallinen kirjallisuuskäsitys”.

Klassisina esimerkkeinä nousevat mieleeni myös Aleksis Kiven Seitsemän veljestä, jossa tiivis yhteisö muodostuu veljesten kesken, tai vaikkapa Joel Lehtosen 1920-luvulla ilmestynyt romaani Putkinotko, joka kuvaa viinatrokari Juutas Käkriäisen metsäläisperheen ja hänen vuokraisäntänsä elämää aurinkoisena heinäkuun päivänä.

1900-luvun lopulla individualismi ja yksilöarvot korostuivat, ja yhteisö jäi yksilön varjoon. Tämä heijastui myös ajan kirjallisuuteen. Esimerkiksi minäkertojan suosio on peräisin 1990-luvulta, yksilökeskeisen kerronnan ajalta.

Kirstinän ja Turusen mukaan nykyproosassa on havaittavissa kaipuuta yhteisön pariin. Esimerkiksi Heikki Turusen uudemmissa romaaneissa haikaillaan agraarin elämänmenon selkeyttä. Nykyromaanissa tavoitellaan myös yhteyttä perheeseen, kuten Juha Itkosen teoksessa Kohti (2007) ja Kari Hotakaisen romaanissa Ihmisen osa (2009).

Juha Itkonen Kohti 1

Kohti-romaanissa isä ja poika matkustavat Thaimaahan etsimään perheen tytärtä.

Artikkelia lukiessani tuli mieleeni myös Satu Taskisen Wieniin sijoittuva romaani Täydellinen paisti (2011), jossa suomalainen päähenkilö Taru Korhonen yrittää epätoivoisesti valmistaa herkullisen sianpaistin itävaltalaiselle miehelleen, tämän äidille, siskolle ja siskon tyttärelle – ja saada näin yhteyden perheeseen ja vieraaseen kulttuuriin.

Ulla-Lena Lundbergin Finlandia-palkittu, toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan sijoittuva Jää (2012) on myös mainio esimerkki yhteisön kaipuusta. Nuoren papin perheestä ja seurakunnasta kertova teos hohkaa saaristolaiskylän lämmintä yhteisöllisyyttä, mutta romaanin traaginen loppu särkee idyllin.

Artikkelissa todetaankin, että entisaikojen yhteisöllisyyttä haikaillaan, mutta paluuta menneeseen ei ole.

Toisaalta yhteisöä voi etsiä myös muualta kuin perheen, suvun tai kotikylän parista. Kirstinä ja Turunen mainitsevat esimerkkinä Mikko Rimmisen Pussikaljaromaanin (2004), jossa yhteisö muodostuu kaveriporukan kesken. Romaanissa kolme nuorta miestä hengailee Helsingin Kalliossa, tavoittaen täysin oman kielen ja olemisen tavan.

Romaanin loppupuolelta löysin kohdan, jossa yhteisön kaipuu ja tarve nousevat selvästi esiin. Yksi miehistä tuntee rinnassaan epämääräisen lämpimän olon ja miettii, miten ilmaisisi kiintymyksensä ystävilleen.

”(- -)  tuli mieleen kaikkea ei ehkä niin tarpeellista melodramaattista muhjua koskien me-henkeä ja muita sellaisia asioita, ja sitten sen huomasi vain jatkuvan ja jatkuvan ja jatkuvan, siitä ei tuntunut pääsevän mitenkään eroon, kiusallisesta tarpeesta tunnustaa se lämmin onnellinen olo joka johtui kai lähinnä siitä ettei tarvinnut olla kokonaan yksin, että siinä oli mukana kuitenkin kaksi ystävää (- -).

Pussikaljaromaani 1

Mikko Rimmisen teos on yhdenpäivänromaani.

Kun asiaa ajattelen, huomaan yhteisöllisyyden kaipuun näkyvän myös omissa kirjoituksissani. Esimerkiksi romaanissani Välimatka (2012) pienessä eteläpohjalaiskylässä asuva äiti ja hänen kaksi aikuista tytärtään kaipaavat kadonnutta isää, joka voidaan tavoittaa ainoastaan muistojen avulla. Uusimmassa kirjassani Ennen kuin kaikki muuttuu (2015) kaivataan voimakkaasti yhteyttä toiseen ihmiseen, joka saattaa välillä olla oma kumppani tai vieras asiakas kahvilassa, tai maailmaa nähnyt juureton katusoittaja, jonka kertoja kohtaa novellissa Italialainen ystävä:

Jokainen päivä oli erilainen, hän sanoi, näki uusia paikkoja ja rosoisia rautatieasemia, jumalaisia jokia ja autuaita auringonlaskuja. Joka päivä tunsi olevansa elossa.

”Saan tavata uusia, kiinnostavia ihmisiä”, hän sanoi ja katsoi minua. ”Sellaisia kuin sinä.”

 

Jatketaan kirjallisuuskeskustelua tänään Taiteiden yönä Villa Kivessä, jossa käsitellään kirjallisuuden eri vuosikymmeniä. Ilta alkaa klo 17.30, jolloin aiheena 1950-luvun kirjallisuus. 2000-luvun kirjallisuus on vuorossa klo 22.30, jolloin keskustelen aiheesta Karo Hämäläisen ja Johanna Holmströmin kanssa, Laura Honkasalon johdolla.

Tervetuloa!

 

 

Lähteet:

Hallila, Mika 2013. Metafiktiivistä menoa. Teoksessa:  Suomen nykykirjallisuus 1: Lajeja, poetiikkaa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.

Kantokorpi, Mervi 2007. Kirjallisuus. Teoksessa: Maamme Suomi. Weilin + Göös, Helsinki.

Kirstinä, Leena ja Turunen, Risto 2013. Nykyproosan solmukohtia ja avauksia. Teoksessa: Suomen nykykirjallisuus 1: Lajeja, poetiikkaa.

Koivisto, Päivi 2013. Oman romaaninsa sankarit. Teoksessa:  Suomen nykykirjallisuus 1: Lajeja, poetiikkaa.

Nissilä, Hanna-Leena ja Rantonen, Eila. Kansainvälistyvä kirjailijakunta. Teoksessa: Suomen nykykirjallisuus 2: Kirjallinen elämä ja yhteiskunta. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.

Kommentit
  1. 1

    Tani sanoo

    Hitsi kun ei pääse – ois koossa sellainen jengi, jota tulisin mielelläni kuuntelemaan! Yhteisöllistä iltaa teille!

  2. 2

    tainalatvala sanoo

    Kiitos! Harmi, ettet päässyt – syntyi ihan hyvät keskustelut kirjallisuudesta ja kirjailijan ammatista nykypäivänä. Ja salsatakin sain Töölönlahden rannalla ennen esiintymistä 🙂 Todellinen Taiteiden yö!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *